Lähdettiin eilen karsimaan Pieksämäelle vasta yhdentoista maissa aamupäivällä, sillä Io starttaisi juoksun vuoksi viimeisenä ja koska Matti ja Eikka järjestelevät systeemejä autokunnittain, oli Mervi sitten luonnollisesti toiseksi viimeinen. Aamulla olin jo kahteen otteeseen ehtinyt tehdä lumityöt ja kirota tuota valkoista paskaa jota vain riittää ja riittää. Oikeastaan koskaan eivät ole koevalmistautumiset seikä treenin että ajatuksen tasolla jääneet näin vähille, niin paljon on ollut viimeisen parin viikon aikana huolta ja murhetta meidän pienessä perheessämme. Ajattelin vain, että Pieksiksellä saisi ainakin vähän muuta ajateltavaa - ja toisaalta ei ollut hirveästi paineita, kun ne nyt ovat vain yhdet tokokisat, olkoonkin karsinnat. (Tämä mun tunnettua aforismiahan siteerattiin jopa männäkesänä Koiramme-lehdessä.)
Ajeltiin siis kaikessa rauhassa - kerrankin päivänvalossa kohti Pieksämäkeä ja suunniteltiin perinteistä vessataukoa Mikkelin ABC:lle, kun huomasin, että ooppelin turvatyynyn vikavalo on taas syttynyt. Kirosin, koska mun jokavuotinen perinne on kurvata katsastuskonttorille ooppelin merkkihuollon kautta ja maksaa setille noin minuutin hommasta 35 eurosta kun he sammuttavat sen vikavalon. Sen enempää en siis kiinnittänyt tähän vanhaan vikaan huomiota, lätkäisin vain tarkoitukseen varatun mustan tarran siihen päälle kuten aina. Vähän ajan päästä huomasin, että myös ABS-merkkivalo palaa. Tässä vaiheessa alkoi vähän tuskan hiki kihota otsalle, varsinkin kuin liukkaalla tiellä piti koko ajan tehdä pientä korjausliikettä, ja jotenkin tuntui, ettei myöskään ohjaustehostin oikein pelitä. Elinan pikadiagnoosi oli laturin hihnan katkeaminen, ja juuri kun käännyimme sinne Mikkelin ABC:n pihaan, ooppelista meni sähköt. Konepelti auki ja vahvistus diagnoosille: laturin hihnahan se.
Soitto Autoliittoon ("Puhelun hinta 1,95 e/minuutti, jonottaminen on maksullista. Olette jonossa"), sieltä yhdistivät Mikkelin partioille ja sieltä lähimmälle Team Ahmalle. Setä Ahma kysyi missä ollaan, sanoin että Mikkelin ABC:llä ja setä siihen, että kappas vain, niin hänkin, ja niin oli apu paikalla alle minuuttissa. Tätä mie kutsuisin jo palveluksi. Setän mukaan hihnapyörä oli paskana, ja se taasen oli rikkonut sen hihnan, joka ei myöskään ihan uuden veroinen ollut. Eihän siinä mitään. Setä Ahma vei meidät sitten yhdeltä ABC:ltä toiselle, jossa oli pikakorjaamo (se, että korjaamon setä tulee paikalle, maksaa 50 euroista. Se, että korjaamon setä myöskin korjaa, maksaa 90,-/tunti. Plus osat vielä siihen päälle.) Tässä vaiheessa oltiin jo Elinan kanssa tehty kisapaikalle pääsemiseksi plan B (bussi, joita ei lauantaisin kulje); plan C (taksi, 80 km, kaksi emäntää ja viisi koiraa, niinpä niin), plan D (uusi hihna sukkahousuista) ja soitettu koepaikalle Matille, että myö nyt ei vissiin tulla, johon Matti vain, että kyllähän tulette. Arvottiin sitten kehdataanko soittaa jollekin jo aamulla startanneelle kilpailijalle että tulisi meidät hakemaan (80 km/sivu), ja Elina sitten soitti Satsulle, joka kultaisena, ihanana ihmisenä tuli meidät hakemaan. Ooppeli jäi siis Mikkeliin ja siirrettiin koirat ooppelista foordiin ja matka jatkui.
Koepaikalla oltiin puoli neljän maissa ja vähän ehdittiin juoksuttaa ja lämmittää koiria ja itsejämme ennen kehään menoa. Perinteinen ruudusta poikki -järjestys, alkuosan tuomaroi Purasen Marko ja loput Markku Mäntynen. Nollakoirana paikallaanoloissa oli Anun luu.
Paikallaistuminen: 10
Paikallamakuu: 10
Seuraaminen: 9
Idari: 9,5
Luoksetulo: 9,5
Ruutu: 10
Ohjattu: 10
Metalli: 10
Tunnari: 9,5
Kaukot: 10
Yht. 312 p. sijoitus 2.
Jessica ja Mac voittivat samalla pistemäärällä, kolmansina Tarja ja Zici.
Mervi tuntui kehässä oikein kivalta. Hän oli iloinen ja älyttömän vauhdikas keittämättä kuitenkaan yli tai ääntelemättä. Seuraaminen oli vähän ylivireistä ja pompahtelevaa, kuitenkin tasaisempaa kuin treeneissä viime aikoina. Luoksetulossa vähän osui eteen tullessaan, tunnarissa korjasi kapulan otetta. Erityisen iloinen olen ruudun onnistumisesta, tämä kun on hajotettu atomeihin ja kasattu uudestaan ihan nyt vasta. Samoin kaukojen onnistuminen lämmittää mieltä.
Kotimatkalle päästiin Tytin ja Sampan kyydillä, voi mitä luksusta kun koirillekin oli kaikille omat häkit. Käytiin vielä siellä surullisenkuuluisalla Mikkelin ABC:llä syömässä ja toteamassa, että siellä se ooppeli tönöttää. Make haki meidät sitten Lahdesta takaisin peräkylille.
Kyllä turisteina mukana olleet Maire, Emmi ja Rem varmaan ihmettelivät lastausta autosta toiseen, pikaiset pissatukset Pieksämäellä siinä välissä. Olihan reissu. Miljoonat kiitokset vielä Satsulle, Tytille ja Sampalle ja tietenkin Elinalle henkisestä tuesta ja ja järjen äänestä. Ilman teitä olisin varmaan vieläkin Mikkelissä.
Ja koska tiedän, että moni seuraa tätä blogia vain saadakseen tyydytystä ja hyvää mieltä siitä, että joillakin menee vielä huonommin kuin itsellä, voin kertoa, että multa hajosi ooppelin lisäksi tässä pari päivää sitten myös vessanpönttö. Se on nyt villalangalla korjattu.
Ostinpa tuossa jokunen aika sitten lumilingonkin - kun halvalla sain. Hekumoitsin ajatuksella, että ne ajat, kun työnnän tuota valkoista paskaa viiskytämetriä ylämäkeen niin että v*ttu repeää, ovat mennyttä. Eräänä iltana tuosa männäviikolla kun sitä lunta oli satanut mustanaan käynnistin sitten masiinan ja lähdin linkoamaan. Lumen alle oli jäänyt Mairen juoksunaru (Maukan uusi harrastus on kaivaa mätiä omenia lumen alta ja syödä niitä), joka sitten kietoutui tuhannen solmuun lingon rakenteisiin ja jotain sieltä sitten napsahti poikki ja se siitä sitten. Ärräpäitä päästellen tartuin sitten taas perinteiseen kolaan lykin lunta otsasuoni pullistellen ennen kun kurvasin pihasta. Pahaksi onnekseni peruutin sitten vähän aggressiivisesti suoraan sen kolan päälle ja niin oli kolakin p*llun päreinä.
Mutta nämä nyt ovat vain aineellista vahinkoa.
Ostinpa tuossa jokunen aika sitten lumilingonkin - kun halvalla sain. Hekumoitsin ajatuksella, että ne ajat, kun työnnän tuota valkoista paskaa viiskytämetriä ylämäkeen niin että v*ttu repeää, ovat mennyttä. Eräänä iltana tuosa männäviikolla kun sitä lunta oli satanut mustanaan käynnistin sitten masiinan ja lähdin linkoamaan. Lumen alle oli jäänyt Mairen juoksunaru (Maukan uusi harrastus on kaivaa mätiä omenia lumen alta ja syödä niitä), joka sitten kietoutui tuhannen solmuun lingon rakenteisiin ja jotain sieltä sitten napsahti poikki ja se siitä sitten. Ärräpäitä päästellen tartuin sitten taas perinteiseen kolaan lykin lunta otsasuoni pullistellen ennen kun kurvasin pihasta. Pahaksi onnekseni peruutin sitten vähän aggressiivisesti suoraan sen kolan päälle ja niin oli kolakin p*llun päreinä.
Mutta nämä nyt ovat vain aineellista vahinkoa.