"You tried your best and failed so miserably. The lesson is: Never try." - Homer J. Simpson
Näytetään tekstit, joissa on tunniste jälkikoe. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste jälkikoe. Näytä kaikki tekstit

maanantai 10. elokuuta 2015

Jälkikuningattaresta perintöprinsessaksi

...alennettiin Mervi palveluskoirien SM-mittelöissä männäviikonloppuna. Paljon on taas vettä virrannut Kymijoessa sitten viime kirjoituksen - itse asiassa koko kesä vilahti ohi ihan tuosta noin vain, mutta jos nyt teen yhden postauksen näistä mestaruuksista ja sitten jonkinlaista kokoelmaa muusta tapahtuneesta - paljoa kertomista ei kyllä ole kertynytkään, parit leirit, parit tottelevaisuuskokeet, siinähän se sitten melkein onkin. Mutta asiaan.

Kilpailut järjestettiin Vantaalla, joten päätimme Elinan kanssa ehtoina Peräkylän pessimisteinä yöpyä kotona, sillä sekä avajais- että tottispäivän pystyisimme kulkemaan yhdellä autolla, ei kummankaan tarvi niin paljoa ajella. Lisäksi olisi ollut turhaa varata hotellihuonetta pe-su, jos/kun ei sinne maastoon päästä kuitenkaan. 

Itse ilmoittautuminen jäi mulla vähän viime tippaan (rupesin koneelta katselemaan että koskas sinne pitikään, oijoi, kolmen minuutin sisällä, shit!) kun arvoin lähdenkö ollenkaan, kun mestarilla se suunta voi olla vain alaspäin. Tai no, olisihan sen mestaruuden voinut uusiakin, eikä se itse asiassa ollut edes kaukana, mutta pessimisti ei pety. Lähdin nyt kuitenkin, koska tulokset oli koossa enkä ehkä olisi osannut pysyä poiskaan. Niinpä sitten perjantaina Elina ja Tupla (plus pakollinen lukumäärä turistikoiria) saapuivat meitä hakemaan ja niin lähdettiin hiljakseen ajelemaan kohti Vantaata. 
Ei niillä oikeesti ollut noin paljon tilaa, ylimääräiset vain on häivytetty taka-alalle
Avajaispäivähän on sinänsä tosi kiva, kun ei tarvi hirveästi vielä jännitellä, muuta kuin silleen positiivisesti. Kiva nähdä paljon tuttuja ja kavereita, päästä tunnelmaan, yrittää saada pelleilevää stunt-koiraa käyttäytymään avajaisparaatissa, kärsimättömänä siirtää painoa jalalta toiselle avajaisten muodollisuuksia kuunnellessa... Ja sitten se tunnelma muuttui radikaalisti, kuin salamaniskusta. Nimittäin perjantain ohjelmaan kuuluu perinteisesti myös se kenttään tutustuminen. Meillä oli semmoinen neljän koiran tehoryhmä treenaamassa samaan aikaan, että saatiin vähän enemmän aikaa. Olin päättänyt ottaa ihan vähän seuraamista tsekatakseni Mervin tunnetilaa (hän kun vähän tuppaa kuumumaan isoissa kisoissa ja se edellinen kerta, vaikka olikin metsän keskellä kyläkokeessa, meni viretilan kannalta melkoisen överiksi, jos joku vielä muistaa *klik*), liikkeestä istumisen, koska en oikein luota siihen (syy siihen näkyy myös hyvin tuosta linkin filmistä :-D), noudot, ja kyllä, tänä vuonna myös eteenmenon, koska olen nyt treenannut sitä aivan eri tavalla kuin ennen. Saatiin vielä ammattituristi Reetta avustamaan meitä eteenmenolelujen kanssa, joten kaiken piti sujua kuin rasvattu. Seuraamisessa Mervi olikin yllättäen tosi kuulolla ja kontaktissa, pieni pätkä alkua ja siitä palkka. Istuminen oli myös ihan ok. Tasamaannouto otettiin - kuten aina - jatkettuna heittona, sekin oli hyvä. Ja sitten ne telineet. Viime vuonnahan telineet oli kenttien kapeudesta johtuen sijoitettu aivan megalähelle toisiaan ja Merkka taisi muistaa sen, sillä vaikka niiden välillä oli tänä vuonna ihan kunnon rako, se tuli vinoestenoudon hypyn kautta takaisin. Ja koska yllättäen meidän ryhmän neljästä koirasta vain Tupla suoritti esteet kerralla oikein, koko loppuajan jonotettiin telineille että pääsisin korjaamaan virhettä. En saanut korjattua sitä. Sitkeästi Mervi vain tuli vinoesteen hypyn kautta takaisin, vaikka heitin kapulan ihan vinoon pois päin siitä metrisestä. Ja kun Mervi jotain päättää, niin Mervin päätähän ei ihan noin vain käännetä. Varsinkaan kovin nopeassa aikataulussa. Kotimatkalla pysähdyttiin vielä yhdelle PK-kentälle että Merkka sai ottaa telineet, ja se teki kerralla oikein. Ihan samalla tavalla kuin viime vuonnakin. Eli en edes saanut virhettä enää provosoitua esiin, että olisin voinut sen korjata. En, vaikka heitin vinoesteellä kapulan hypyn taakse ja laskin hypyn korkeuden kuuteenkymppiin. Ei ei, Merkkaa ei ihan noin vain narutetakkaan. Turhauttavaa. Tein vielä loppuun pelkän takaisintulon suoraan leluun kiinni niin, että Merkan viimeinen mielikuva olisi kiipeäminen ja palkka siitä, mutta kovin luottavainen mun oloni ei tuon telinekombin onnistumiseen kyllä ollut. Varsinkin kun mun heitot voi siellä kokeessa mennä ihan minne sattuu.


Kotona sitten vilkaisin vielä netistä ovatko järjestäjät jo julkaisseet keiden tuomareiden kentälle me päästään taikka joudutaan (tätä - sen teline-episodin lisäksi - spekuloin koko ajomatkan jo) ja kun tajusin, keiden silmien alle joudutaan, menin ihan paniikkiin. Olin varma, että Mervin räpellys ehkä hiinä ja hiinä voisi ehkä riittää maastoon ilman yhtään liikevirhettä, mutta ne esteet ja se fakta, etten ole saanut pikku mammaa eteenmenossa maahan ekalla käskyllä enää vuosiin, saivat minut asennoitumaan siihen, että maastoon ei ole mitään asiaa ja mun on vain nyt yritettävä olla pettymättä ihan kauheasti. Tai siis romahtamatta ihan täysin, että Mervin koiranettiin tulee rivi PAJÄ3 T66 M-. Kävin nukkumaan kahdelta ja heräsin vähän yli neljä hiestä märkänä. Moni on kysynyt laimeneeko jännitys kun kokemusta tulee enemmän, niin mun kohdallani asia ei ainakaan ole niin. Tämä koe jännitti niin kauheasti, että oksensin pusikossa enkä ollut lainkaan varma että mun jalat edes kantaa niin paljon, että pystyn ylipäänsä menemään kentälle saatikka että pystyisin siellä mihinkään järjelliseen toimintaan. Mikä sitten tietty heijastuu tuohon pieneen ja raivokkaaseen niin, että se ottaa ohjat omiin pikku käpäliinsä. Ja nykyään jännitän enemmän kuin sitä itse suoritusta sitä yleisöä ja sitä että nolaan itseni ja koirani aivan täysin. Ja kuinka mulle selän takana (ja toki härskeimmät ihan face2face) naureskellaan että näittekö sitä Merviä, siis miten joku niinku tuommoisen kanssa kehtaa...?! Siis se kilahti aivan täysin, aivan kauheaa. Ihmiset yritti puhua mulle järkeä, etten kuuntelisi niitä muiden koirakoiden arvosteluja tai katsoisi tulospalvelua, mutta kun hermo ei kestä niin ei se kestä. Lisäksi kun linja oli myös sillä ei-meidän-kentällä, jossa lähes kaikki tutut suorittivat, oli kyllä hyvin tiukka, olin ihan kurat housussa. Oltiin suoritusvuorossa suht puolessavälissä, heti tauon jälkeen ja yritin siinä sitten rennosti jutella ihmisten kanssa eikä minusta kuulemma sitten edes huomannut mitään jännitystä. Onneksi meillä oli parina ennestään tutut ja kivoiksi tiedetyt Kuntolan Maarit ja Poju, joten ei tarvinnut pelätä, että joku kerberos söisi Merkan (btw., koko kokeessa ei tainnut tulla yhtään edes läheltä piti -tilannetta).

Meillä kävi sinänsä hyvä tuuri, että ihan ekaa kertaa koko Mervin uran aikana se pääsi ensin suorittamaan. Maatessaanhan se kerää itseensä kunnon kiepit ja tuossa kun vielä niiden ah niin ihanien noutojen lisäksi pääsee hyvällä tuurilla näkemään vielä naapurikenttien eteenmenoja, niin mulla saattaapi olla käsissäni melkoinen viheltävä painekattila. Oli melko painostava helle ja vielä kun koko ns. "kesä" tähän asti on ollut sanalla sanoen (ainakin ilmojen puolesta) paska, monella kuumuus vaikutti jaksamiseen. Mervi ei kyllä yhtään nuupahda lämmössä. Tuskaisen odottelun jälkeen sitten päästiin itse asiaan, ja kun Merkka tulikin tiukasti kontaktia pitäen ilmoittautumiseen, tunsin toimintakykyni vähän palautuvan. 

Seuraamisessa se hinkui kun semmoinen brittiläisistä filmeistä tuttu teepannu, mutta se nyt ei ole mitään uutta. Mutta se ei oikeastaan edes edistänyt, se oli väljempi kuin yleensä PK-tottiksessa, tuntui vähän rennommalta. Siis ei missään nimessä rennolta, kun enhän minäkään ole, mutta tavallista vapautuneemmalta ja se oli selkeästi kuulolla ja mun kanssa. Mikä helpotus. Kenttä oli aika kapea, ja koska telineiden välissä siis oli kunnon rako, jäi seuraamisen sakaralle vähän vähänlaisesti tilaa ja jos sen teki oikean pituisena, niin tämmöinen persjalka huomasi kävelevänsä suoraan kohti piilossa istuvaa ohjaajaa joten jouduin tekemään pienen mutkan vasemmalle. Istumisessa ei ollut mitään ihmeellistä. Juoksusta maahanmeno ja luoksetulo tuntui myös hyvältä, annoin maahanmenokäskyn aika painokkaasti nyt, ettei jää istumaan, kun on nyt viime aikoina sellaistakin mahdollisuutta tarjonnut. Juoksusta seisomaan jääminen ja luoksari oli vähän jännempi, kun silmäkulmasta näin miten etutassut vielä liikahtivat ja pää painui aika alas, joten siinä juostessani mietin, että saattoipa mennä uudemman kerran maahan. Jäi kuitenkin seisomaan, oli vain joutunut vähän jarruttamaan. Hyvä hyvä. Kaksikiloisen noudossa pingahti aika reippaasti matkaan, ja koska vauhdin säilyttämiseksi treenaan aina jatkettuja heittoja, ei Merkka ihan osunut kapulaan, vaan hampsaisi ohi, korjasi kyllä tosi nopeasti ja toi reippaasti, luovuttikin jopa yhdellä käskyllä vallan. Ja sitten tultiin niihin telineisiin. Heitin kapulan metrisellä ihan vinoon, sinne vinoesteen taakse ja korjasin heiton. Nää on mulle aina niin vaikeita nää heitot, kun mulla ei ole yhtään ruista ranteissa. Enhän edes pysty syömään ruista. Lisäksi olen vasuri, joten oikealla kädellä kapuloiden paiskailu on joskus aika hasardia hommaa. Olin aivan paniikissa. Uusintaheiton sain osumaan jonnekin sinne metrisen taakse ja Mervi tekikin ihan kohtuullisen hyppynoudon. Menohyppy oli ilmava, tulohypyssä laskeutui lähes mun jalkoihin (se on se telemark-alastulo joka näyttää mäkihypyssä hyvältä muttei sovellu juurikaan PK-puolelle...), mistä syystä oli vähäsen vino. Itse olisin heittänyt kapulan kauempaa, mutta koska kentällä oli maahan spreijattu viiva, vanhana tokoilijana oletin että se on se heittokohta, vaikka saattoihan se olla myöskin se kohta, jonkan takaa pitää heittää. No eipä tuo ollut niin kovin tärkeää. Ja sitten se pelätty vinoeste. Sain kapulan heitettyä niin vinoon, että näin sen sieltä ei-metrisenpuoleiselta sivulta (oltiin jo tuomareilta varmistettu etukäteen, ettei haittaa vaikka heittää ulos kehästä - tokoilijat me), eli sen puolesta Mervi voisi ehkä tullakin oikean esteen yli. Toki se saattaisi myös ajatella, että nyt on kyllä metrisen kautta palauttaminen tehty haastavaksi, mutta hänhän tykkää haasteista... Sinne se Merkka siis katosi A-esteen taakse, ja tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt enkä uskaltanut edes vilkaista sitä hyppyestettä, jotenkin ajattelin että jos katson sinne päinkään, niin se Merkka sieltä tupsahtaa yli. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen se Merkan pää sitten kuitenkin ilmestyi kuin ilmestyikin ihan oikean esteen takaa, voi että minkä onnen tunteen siinä koin! Eteenmenon seuraamisessa Mervi oli parempi kuin moneen vuoteen. Toki se oli vähän edessä, mutta ei nykinyt eikä keulinut. Lähti kuin telkkä pöntöstä (mikä se nyt ei Merkalle ole kovin yllättävää), ja ensimmäisellä maahanmenokäskyllä hidasti. Tein hätäratkaisun ja karjaisin lähes heti perään uuden käskyn ja sillä neiti sitten pari metriä ennnen kentän loppua suvaitsi asettua maahan. Videolta katsottuna tein oikean ratkaisun, sillä hidastettuaan se lähti kiihdyttämään, ei siis millään olisi mennyt sen jälkeen enää yhdellä uusintakäskyllä maahan. Tälle on nyt ihan pakko tehdä jotain. Paikallamakuu oli skarppi. Tälle on tehty jotain, ja se jokin on auttanut.

Onnellinen tottiksesta suoriutunut
Piilossa istuessani spekuloin mahdollista loppupistemäärää. Oikeita liikevirheitähän ei tullut eikä muita mokiakaan kuin se ruma paluuhyppy ja eteenmenon tuplakäsky, mutta Mervi kyllä vinkui paljon. Se ei mölise eikä piippaa, se on sellainen korkea astmakohtausta muistuttava ääni, joten tätä sitten mietin, että kuinka paljon se kuului ja kuinka paljon se vaikuttaa arvosteluun. Ajattelin, että semmoinen vaikkapa 82 pistettä voisi olla aika realistinen tulos ja sillä jopa ehkä sitten voisi sinne metsään päästä. Arvosteluun mennessä olo oli joka tapauksessa hyvin helpottunut ja varovaisen toiveikas. Tuomari aloitti arvostelunsa kehumalla Mervin voimaa ja teknistä osaamista (Mervi ei ole koskaan kuullut sitä perinteistä "saisi tehdä/noutaa/pitää/hypätä/kiivetä vieläkin voimakkaamin" aika hyvin 12,7-kiloiselta, eiks jeh?!), ja miten hän jo luuli, ettei mistään nyt pääse pisteitä pudottamaan. Liikekohtaisesti seuraaminen, kaikki jäävät, se vinoeste (jeeeeee!!!) ja paikkamakuu olivat erinomaiset ("näin ei kyllä koskaan saisi sanoa, mutta ei huomautettavaa"). Seuraamisen alussa ääni oli kuulunut tuomareille asti. Hyppynouto oli erittäin hyvä ja se saakutin eteenmeno "vielä kuitenkin hyvä". Loppuarvosana erinomainen 96,5 pistettä. Ja olivat muuten jälkikoirien sekä koko päivän parhaat (olivat muuten koko viikonlopun kansallisten parhaat). Mervi teki siis yli keskiarvonsa (95 p.) kentällä, jossa tuomarina Seppo Hursti, joka ei aivan pistelingon maineesta ole tunnettu. Arvostelua kuunnellessa mun piti kääntää pää pois kun rupesi kyyneleet valumaan, Mervi osoitti kyllä kelpaavansa myös sellaisille, joille ei kuulemma kelpaa minkäänlainen suoritus. Ja maastopaikka varmistui jo saman tien, joten jotenkin siinä se koko päivän ja edellispäivän jännitys laukesi.
Myös lapsikoira alkaa ymmärtää penkkiurheilun päälle <3
Loppupäivä menikin sitten seurustellessa, muiden suorituksia katsellessa - onnistumisista iloitessa ja pettymyksissä myötäeläessä, Mervi sai katsella sitä rakastamaansa suojelua (sen koko kroppa elää mukana piilonkierroissa ja suu avautuu äänettömään haukkuun toverikoiran vartioidessa :-D Se jopa näkee suojelu-unia aina kun on päässyt katselemaan IPOa paikan päälle. Saatiin ajo-ohjeet maastoon ja käytiin vielä Varkauden tyttöjen Minnan ja Reetan kanssa syömässä. Hieno tunne, kun molemmat Peräkylän pessimistit olivat maastopaikan itselleen varmistaneet. Koko yhdistyksen jäsenistö pääsi maastoon. Ennen nukkumaanmenoa rupesin vielä ompeluhommiin, jos vaikka nuo kulahtaneet PK-liivit eivät enää tuomarille kelpaisikaan. Tai että olisi varaliivit taskussa jos jotain sattuupi. 

Viime tingassa tavoilleni uskollisena
Sunnuntaina lähdettiin ajelemaan puoli seitsemän maissa kohti kokoontumispaikkaa peräkkäin Elinan kanssa. Radiopuhelimilla yhteydenpitokin kätevästi onnistui. Arvoin meille jäljen numero 9, joten janalla tuli odottelua puolisentoista tuntia. Tässä se jännitys on toisenlaista - ja paljon miedompaa. Ennemminkin on ihan, että pääsisi nyt jo tekemään. Jana oli melko ryteikköistä, Mervi lähti hyvin, mutta tarkasteli jotain - ilmeisesti sienestäjän jättämää harhaa, tässä päästin sen liinasta ja kutsuin luokse. Eteni itsenäisesti jäljen leikkauskohtaan ja lähti vasemmalle metsään. Janalta lähti tuosta tarkastelusta (tai mun janakäytöksestä) 2 pistettä, jana-arvostelua en koskaan kuullut, joten se nyt jää vähän hämärän peittoon. Mutta hei, ei takajälkeä! Tähänkin mulla on nyt ollut vähän uudenlaista lähestymistapaa. Ensimmäinen keppi tuli heti. Siis just se sääntöjen sallima 50 m ja keppi. Sitten se samat sääntöjen määräämät 50 m, kulma ja mitä kummaa - taas keppi! Hyvä että näitä on treenattu! Heti ekan kepin jälkeen oli silputtua haperoa kasapäin, joten sienestäjä lienee tehnyt myyräntyötään siinä, onneksi olen tänä vuonna muistutellut niitä harhoja ja saanut siitä Merkalle lisää tarkkuutta. Sitten tulikin terävää kulmaa tiheään tahtiin, siellä välissä kolmoskeppi ja sitten semmoinen kiva pitkä suora. Mentiin hirveästä ryteiköstä ja päästin liinan päästä irti aikomuksenani ottaa Merkka ryteikön toiselta puolelta kiinni, mutta hän sitten otti ja lähti. Välillä aluskasvillisuudessa vilkkui räikeänpinkki solmu jälkipiuhan päässä ja yritin sitä pyydystää. Oltiin hakkuulla, jossa kasvoi mun korkuista heinää ja saniaista. Ajattelin, että no se peli on nyt menetetty, kun Merkka luukuttaa, se ei välttämättä enää kyllä keppejä nosta. Ja kun juostiin siellä peräkkäin kovaa kyytiä pelkkää suoraa suoraa suoraa, meinasi mulla kyllä usko loppua kerta kaikkiaan. Sitten se yllätteän tekikin kulman, sain liinasta kiinni ja kappas vain, neljäs keppi! Kehuin ja juotin Merkan, totta puhuakseni oli itsekin pakko ottaa vähän huikkaa, ja sitten matka jatkui yhdessä. Mietin, että positiivista: me ollaan jäljellä vielä ja ratatunnuksesta päätelle omalla jopa. Negatiivista: suoralle oli kyllä pakko jäädä keppi ja vaikka aikaa olisi, sitä ei tuossa paahteessa sinne viidakkoon kyllä se kuuluisa elävä Erkkikään lähde haravoimaan. Lisäksi vielä sen kolmoskepin jälkeen jäljentekijä oli ilmeisesti kaatunut ja taittanut risun, koska Mervi tarjosi sitä tulitikun paksuista, sormen pituista tikkua mulle keppinä niin toki rupesin ajattelemaan, että olisiko siellä ollut ihan oikea keppikin, että se vain huolimattomuuttaan nosti vaikka sen risun siitä vierestä, ääk. No, kohta tulikin taas kulma ja sitten nousi keppi. Ja koska oltiin vielä aivan meskellä metsää ja Mervi lähti päättäväisesti jatkamaan, tajusin, että ei hemmetti, se oli vasta vitoskeppi, mitään ei olla ylitetty. Loppuun tuli taas kolmensadan metrin kepitön suora ja vihdoin se kutonen! (Tai vihdoin ja vihdoin, ei ollut edes kahtakymmentä minuuttia vielä mennyt) Mervi oli taas aivan kaikkensa antanut, kieli roikkui maassa asti. Jaettiin siinä vielä viimeinen vesitilkka ja tielle tultaessa lähdin viime vuoden (ja lukuisien tavan kokeiden tapaan) taas talsimaan väärään suuntaan kohti autoa. Ärsyttävä kymmenen minuutin lenkki siellä paahteisella metsäautotiellä. Tähän täytyy kyllä sanoa, että soitin heti tällaisia tapauksia varten saamaamme numeroon ja sain väärät ohjeet. Siinä lähtöpaniikissa nyt tajunnut mitään auringon suuntaa ruveta katteleen. Kepit palautui kuitenkin ajoissa ja jäljeltä 168 pistettä.

Olipa siistii, tuumii Mervi
Jälki oli haastava ja jännittävä. Kivasti pientä kikkailua - ihan kuten pitääkin!
Ajoin harhaan myös matkalla esineruutuun, mutta ajattelin, että saapahan Mervi vähän palautua viileässä autossa. Kun kuulin, että ruutu on helppo, aavistin, että peli on menetetty. Ja nähdessäni ruudun, jonka toinen reuna oli ylämäkeä, tiesin sen. Merkka haki ensin vasemman takakulman esineen (no okei, propsit siitä, sitä kun ollaan reenattu vähän monta vuotta nyt), sitten se haki oikean takakulman esineen, ja sitten se juoksi loput ajasta. Se lähti ihan miljoonaa just sinne minne sen läheti, sammal vain pöllysi kuin Merkka kaahasi, se palasi yhtä nopeasti mun sivulle ja näin me haravoitiin ruutu läpi. Kun se kaasu hirttää kiinni, se hirttää kiinni. Mervi sanoi sen viimeisen sanan siis myös tänä viikonloppuna. Kun tuomari sanoi "Aika!" Merkka palasi mun viereen ilmeellä, jaa, mitäs sitten  tehtäis? Kun niin moni oli onnistunut maastoissa, tunsin tietysti karvaan pettymyksen tunteen, että mitali meni siinä (ja varsinkin kun kaikki oli ihan, että ai mitä? Ai ei muka nostanut? Siis miten se ei muka nostanut? Sehän oli ihan sikahelppo! Merville kuulkaas helppo ruutu on saamarinmoinen ryteikkö, jossa ei eteensä näe.) Saatiinpa kuitenkin 23 pistettä, olisi toki voinut huonomminkin mennä. Matkalla Toivasen Hanna kuitenkin soitti, että meidän pisteet riittivät kuitenkin pronssimitalille! 

Onhan se hienoa, Elina ja Tupla saivat hopeaa ja me pronssia, on se mielettömän upeaa! Nyt en voi enää kuvitella, että se viimevuotinen oli ikään kuin onnenkantamoinen, kyllä se Mervi vain on mieletön. Yhteensä saalistettiin siis 287,5 pistettä ja siis ykköstuloksen, SM-pronssin ja ensi vuoden kisapaikan varmistumisen lisäksi varmistettiin itsellemme maajoukkuepaikka NOM-kisareissulle! Niin kun minä sitä harmittelin viime vuonna, että kerrankin kun Mervi pääsee maajoukkueeseen, se pääsee vain jonnekin Jämille. Ei edes ulkomaille. Silloin kun olin joukkueenjohtajana vuonna 2011 nommeissa, haaveilin, että päästäisiin Merkankin kanssa joskus edustamaan Suomea ulkomaille ja nyt me sitten mennään. 

Meidän Veli Hiski ja Kaarina veivät suvereenisti haun kultamitalin, joten myös meidän upea joukkueemme voitti kultaa. Sama, loistava joukkue, joka viime vuonna otti pronssia. Ja huomattavaahan tässä on, että me kisataan kolmella, ei neljällä koiralla.

Peräkylän pessimistit joutuu pinnistelemään ettei vain vahingossa hymyile
Jäätävänhyvät sisko ja sen veli - yhteensä 5 hlökohtaista SM-mitalia
Kultainen LOL-joukkue  

Suomen parhaat jälkikoirakot ja virallinen tuuletus
...ja sama omalla koreografialla. Merviä ihmetyttää moinen ilakointi <3
Hurjan rankka viikonloppu. Henkisesti varsinkaan mun pääkoppa ei ole luotu kestämään tuollaista tunneskaalaa mitä tuossa joutuu käymään läpi. Harmi, ettei Mervin tottiksesta tänä vuonna ole kuvia, mutta video on kyllä tulossa. Nyt pari päivää rentoudutaan vain. Seuraavat treenit onkin vasta keskiviikkona ja nekin hakua.
Elämä balanssissa: raskaat työt ja raskaat huvit

PS. Mervistä on tullut vallan hassu. Sen mielestä yllättäen Tainan Miisa-vauva oli älyttömän ihana. Ei kyllä ollenkaan Merkan tyyliä tuommoinen, mutta kai se tunsi jotain lukkarinrakkautta olentoa kohtaan, joka kuolasi lähes yhtä paljon kuin hän itse <3


tiistai 5. elokuuta 2014

Vähiten paska

Jaahas, tämä jos mikä on syy herättää blogi horroksesta. Kisakertomusta palveluskoirien Suomenmestaruuksista siis pukkaa. (Ollaan me tässä välillä leireilty ja toko-suomenmestiskisailtukin - mistä jäi muuten kunnolla skeidanmaku suuhun - mutta ei siitä sen enempää. Ehkä jos myöhemmin viitsin niin julkaisen omat ajatukseni tästä koko koiraharrastuksesta. Varsinkin toko-sellaisesta.)

Meidän äiti se sitten luotti Merkkaan niin kovin, että ilmoitti hänet kisaan mukaan. Jos en olisi niin p.a. olisin teettänyt meille kisapaidan, jonka selässä lukee "sponsored by äiti" - tai kuten Satsu ehdotti "mamma betalar". (Toki jos en olisi niin p.a. olisin myös maksanut oman hurttani kisankin...) Pakko se sitten oli lähteä ja vähän treenatakin. Jälkihän on mulle tosi mieluisa laji, vaikken siitä vieläkään juuri mitään tajuakaan, koska sitä voi tällainen epäsosiaalinen, treeniporukoihin kelpaamaton hylkiö harrastaa ihan yksinkin. Ja sitten vielä kävi niin mukavasti, että Pursiaisen Pia lainasi Tuplan Elinalle tarkoituksena pistää Elina kisaamaan sen kanssa SM:eissä, joten kerrankin mulla ja Mervillä oli jälkitreeniseuraa. Viime vuoden SM-jäljellä vemmeltäneestä marjastajapapasta sisuuntuneena päätin sitten siedättää Merkkaa harhajälkiin (tämä on se pahin koulutusvirhe jonka olen Mervin kanssa tehnyt: jos näen, että metsässä on ollut joku, olen jättänyt jäljen ajamatta) ja Elinan kanssa tallattiinkin toisillemme harhoja: välillä jäljet ristesivät metsässä ihan kunnolla. Paras oli se kerta, kun toinen kiersi kallion myötä-, toinen vastapäivään ja vielä ajettiinkin jäljet samaan aikaan niin, että Merkka ja Tupla lähes törmäsivät toisiinsa (ja kumpikin selvitti jäljen kunnialla <3). Esineruutua tehtiin ehkä joku viitisentoista kertaa?! Ja tottista - jota mun ihan oikeesti-oikeesti piti tehdä paljon tein melko vähän ja se vähäkin vain nosti Mervin virettä.

Mervin jäljet menivät vaihtelevasti. Joka kevät on aina sama juttu: alun kepit jäävät kun on niin kova hönkä etiäppäin. Tänä vuonna sitä ekan kepin syndroomaa tosin kesti pitkälle heinäkuuhun... Muutenkaan kepit eivät kovin kaksisesti nousseet, vähän huolimattomasti sieltä täältä. Paras oli ehkä Anun kevään Jämijärven leirillä tekemä 600 m:n ja viiden(?!) kepin jälki josta Merkka teki lähes kilometrisen nostamatta kepin keppiä... Harhoja se oppi sietämään vaihtelevasti, mikä toki oli parannus siihen vielä viimevuotiseen tilanteeseen, jolloin joka jälki kosahti harhaan. Terttu muuten on tehnyt sekä suunniteltuja että randomharhoja jo nyt, ja selvittää ne superpaljon paremmin kuin äitikoiransa. Jotain minäkin siis opin taipaleellani jälkikoiran kouluttajana, wuhuu. 

Viimeinen viikko on yleensä sellainen, että vain rentoudutaan ja otetaan ehkä jotain pientä. Viikko ennen SM:eitä oltiin Kankkulassa vuotuisella Tending-leirillä, jossa Merkka teki n. 350-metrisen, kolmen kepin jäljen, josta suoriutui vallan mainiosti. Jokainen järkevä harrastaja jäisi hyvillä mielin odottamaan skaboja, mutta enhän toki minä. Seuraavana päivänä treffattiin Elinan kanssa helteisessä Lapinkulmassa jäljestyksen merkeissä ja Elina tallasi Merkalle vajaan kilsan jäljen, josta se ajoi suurimman osan hienosti, mutta järkyttävä kuumuus ja marjastaja saivat sen sekaisin juuri ennen viimeistä keppiä ja mie vain sain päähäni, että sen on nyt ihan pakko selvittää se loppu ja nostatin jälkeä uudestaan ja uudestaan ja lopulta kävin jo autollakin Elinalta kysymässä kepin paikkaa ja aivan järkyn taistelun jälkeen sain kuin sainkin Merkan nostamaan jäljen ihan lopusta uudestaan ja se keppikin sitten löytyi. Ja voi Luoja että se koira oli katkipoikki. Ihan piipussa. Eikä todellakaan tajunnut mikä oli homman nimi. 

Sen jälkeenhän oli toki pakko mennä tekemään korjaussarja, ja koska olen tyhmä, tein janan, n. 70 m:n jäljen ja siihen harhan. Se harha oli Tepan jälki, joka ajettiin vähän ennen. Ja btw. Tepa selvitti sen ihan sairaan hienosti. Mutta Merkkapa ei. Se ihan onnessaan vaihtoi harhaan, jäljesti sen n. parisenkymmentä metriä loppuun ja, no niin, voi paska. Nooh, mitä tekee tämä Ajatusten Kymijoki: no ajattaa sen jäljen tietty uudestaan. Ja tämä oli Mervin elämän paskin jälki: ensinnäkin, se oli niin epävarma (siitä edellispäivän disaasterista johtuen), ettei meinannut lähteä janalle enää uudestaan, sekä harhalle tultaessa yritti taas sinne. Kun estin sitä (kaikkien jälkiperiaatteideni vastaisesti just tälleen pari päivää ennen vuoden pääskaboja), se pysähtyi ja katsoi minua, että mamma mitä mie nyt teen. Ja sitä se ei ole ikinäkoskaan ennen tehnyt, alentunut kysymään multa neuvoa jäljellä (fiksu koira, suom. huom.). Tunsin paniikin vain nousevan, mutta pysyin kylmänviileästi paikoillani enkä tehnyt mitään. (Tai sitten multa vain loppui toimintakyky...) Mervi ratkaisi tilanteen itse, lähti hitaasti ja epävarmasti jatkamaan omaa jälkeään, ja kun tajusi tehneensä oikean ratkaisun, lähti rynnimään ihan onnessaan loppua kohden (jonne btw. olin unohtanut laittaa sellaisen pikkuseikan kuin kepin!)

Seuraavana iltana tein Merville vielä pikku korjausjäljen lyhyellä janalla, ja tämä meni aivan superhienosti! Nyt oltiin siis keskiviikossa. Tähän olisi hyvä lopettaa ennen SM-skaboja, eikö?

Torstaina ei ehditty tekemään mitään. Onneksi.

Ja sitten perjantaina, siis sinä päivänä kun ne kisat alkoivat, päätin tehdä Merville vielä treenin. Samaan tapaan kuin keskiviikkona lyhyehkö jana ja pikku jälki ja tällä kertaa jopa se keppi siellä lopussa. Ja ihan tuossa meidän Marjokankaan metsikössä, jossa jäljestellään tosi tosi usein. Kun oli aika ajaa jälki, en löytänyt janamerkkiä mistään. Ajattelin, että se on vain irronnut puusta, joten lähetin Mervin. Ja Mervihän lähti. Se juoksi luotisuoraa ja juoksisi varmaan vieläkin, jollen olisi sitä pysäyttänyt. Se ei nostanut jälkeä! Tässä vaiheessa olin ihan, että nonni, ei lähdetä kyllä minnekään. Yritin vielä nostattaa jälkeä toiseen suuntaan, mutta ei sitten mitään reaktioa. Ei siinä auta kuin poistua metsästä, ja poistuessani näin sen janamerkin öbaut 50 metriä sivussa siitä mistä Mervin lähetin!!! Siis voi elämä, miten joku oikeesti voi olla niin idiootti?! Noh, pistin Merkan sitten menemään ihan oikealle janalle ja se nostikin jäljen ja kepinkin. Voitte varmaan kuvitella mikä fiilis on lähteä kisoihin kaiken tämän jälkeen?!!

Paljon kritisoitavaa ei järjestelyissä ollut, mutta nämä pienet kentät...
Lähdettiin kuitenkin. Elina ja Tupla tulivat meitä puolen päivän aikoihin hakemaan. Koska kisapaikalle oli meiltä vain noin sadan kilometrin matka, oltiin molemmat tehty päätös yöpyä kotona. Pesunkestävä Peräkylän pessimisti näet ajattelee asian niin, että sitten kun ei kuitenkaan pääse maastoon, niin on ihan turhaan maksanut yhden yöpymisen liikaa. Perjantaina oli eläinlääkärin tarkastus (jonka Merkka läpäisi saatesanoin "Onpa sinulla sydämellinen koira"), avajaismarssi ja viiden minuutin kentään tutustuminen. Merkalle otin pikku seuruun, jäävät niin että palkkasin asennoista sekä telineet, jotka mikroskooppisen pienistä kentistä johtuen olivat aivan todella lähellä toisiaan ja koska heitin kapulan aivan miten sattuu, se joko lensi ulos kentältä tai sitten väärän esteen taakse, mistä johtuen Mervi teki ratkaisun tehdä estenoudon palautuksen hypyn kautta. Koska Tupla tahollaan päätyi tasan samanlaiseen ratkaisuun, päädyttiin Elinan kanssa vielä iltamyöhällä tottiskentälle estetreeneihin. Ja minä kapulanheittotreeneihin. 
Avajaisia odotellessa
Lauantaina meidän tottisten arvoioitu alkamisaika oli 8.30, joten hyvissä ajoin aamulla lähdettiin köröttelemään kohti Jokelaa. Paikan päällä olikin yllätys, kun meidän tottispari olikin eri kuin piti ja sen sijaan että Mervi olisi ensimmäistä kertaa elämässään päässyt ensin suorittamaan, se joutuikin taas ensin paikkamakuuseen. Lisäksi olisin mieluummin halunnut toiselle kentälle, koska siellä oli mulle tutummat tuomarit (Santikko ja Peuhkuri), jotka ovat tykänneet Merkasta. Toki meidän kentän Häkkinen oli mulle myös tuttu, mutta se toinen tuomari Jouni Nummela oli aivan uusi tuttavuus. Lisäksi minua jännitti ihan sikana se kapuloiden heitto ja juuri ennen suoritusta alkoi oksettaa. Istuskeltiin sitten Elinan kanssa omaa vuoroa odottelemassa, kivasti oltiin molemmat samaan aikaan kentällä ja vielä molemmat ensin paikallaolossa - ja Merkka, mun kiihkeä kisakoira, jolla on aina muurahaisia pöksyissä ennen omaa suoritusta, makasi silmät ummessa mun jaloissa! Olin ihan, että wtf, tuliko siitä nyt yhtäkkiä laama?!!! 
Viittiskö sitä nyt....
No ei tullut ei. Meidän pari oli saksanpaimenkoirauros. Ilmoittautumisen jälkeen vein Merkan paikkamakuupaalulle, mennessään se vingahteli ja yritin katsoa sitä tuimasti että se hiljenisi. Yllätys oli melkoinen, kun lähdin hakemaan Merkkaa, ja se makasi ihan suorassa kohti piiloa! Tätä on treenattukin toki, mutta kun se niin rakastaa katsella tottispariaan ja tämä kun vielä metelöi noudot plus että kaatoi hypyn ja sai uusia sen, mikä on Merkasta mitä parasta viihdettä, joten ajattelin, että se saattaisi ottaa sen mukavimman katseluasennon eli kääntyä vinoon ja vetää etujalat kropan alle, mutta tällä kertaa se siis oli nätisti. Arvosana erinomainen.

Seuraamisessa Merkka vähän äänteli ja alussa pikkaisen edisteli, korjasi sitten takaisin tullessa paikkansa, mutta vähän joutui tanssahtelemaan sakarassa (jota en kentän pienuudesta johtuen voinut tehdä koeohjeen mukaisesti). Tuomari kehui seuraamista kovasti, tämä erinomainen. Istumiseen olin tyytyväinen, tämä myös erinomainen (mun palatessa käänsi päätä nopeasti oikeaan ja vasempaan, tästä Vesse on rokottanut aiemmin, en tiedä huomasiko). Maahanmeno ja luoksetulo tosi nopea ja napakka (ei edes tällainen persjalkainen hukkapätkä mahtunut tekemään kokonaisena), myös erinomainen, samoin seisominen. Vielä viime vuonna sen PK-seisominen oli löysä, mutta nyt se tekee koko kropalla ihan lukkojarrutuksen, sivusilmällä joskus luulen, että menee maahan asti kun käyttää niin voimaa. Ja voi elämä että se juoksee luoksetulot.

Ainoa tottiskuva meistä
Ja sitten ne kapulanheitot. Ihan reteesti otin tukijalan käyttöön ja linkosin sen kaksikiloisen noin kolme metriä vasemmalle. Kysyin tuomarilta onko heitto riittävä vai uusinko, ja hän katsoi säälivästi mun keitettyä bucatinia muistuttavia käsivarsia ja ajatteli varmaan, että ihan sama uusiiko tuo muija heiton eli ei, ei se ikinä saa sitä sitä vaadittua kymmentä askelta lentämään, joten hyväksyi heiton. Mervi toi kapulan tosi sähäkästi, tämä myös heitosta huolimatta erinomainen. Metrisen taakse sain kapulan lentämään ja Mervi teki elämänsä parhaimmat ja ilmavimmat hypyt, jee! Erinomainen. Estenoudossa kapula sitten lensi taas jonnekin etuvasemmalle eli metrisen taakse, mutta en nähnyt sitä ja pistin Merkan hakemaan, joten se ihan odotetusti tuli hypyn kautta takaisin :( Tästä minua molemmat tuomarit ripittivät, mutta no can do. Ehkä mie nyt opettelen heittämään. Puutteelliseksihan se meni. Eteenmenossahan Mervillä on ollut ongelmia kokeessa, se on mennyt joko tuomarin käskystä maahan tai sitten ihan itse ilman mitään käskyä, joten tänä vuonna olen antanut sen juosta paljon pallolle. Kerran kokeilin maahanmenoa enkä saanut kolmannellakaan käskyllä menemään, joten ei ollut mikään ihme, ettei se nytkään mennyt ekalla. Tokalla sentään onneksi. Tuomari kiltisti sanoi, ettei se kuullut ekaa käskyä, mutta kyllä se mun karjaisu tuli niin peräsuolen pohjasta asti, että kyllä se kuuli. Tästä taisi saada vielä kuitenkin erittäin hyvän?! Ja kehut myös valmistavan osuuden seuraamisesta, joka kyllä mun mielestä oli ihan paska. No mutta hiljaa paikallani seisten otin vastaan arvostelut ja kaikki pisteet mitä saatiin, ja niitä tulikin sitten se 91,5, mikä on ihan kivasti kalliilla estemokalla ja sillä lisäkäskyllä. Ja koska meidän jälkeen oli menossa enää yksi koira, oli kentältä poistuessa jo varmaa, että maastoon oltiin menossa, samoin kuin Tupla 92:lla pisteellä. Hyvä myö! Päivän parhaat tottispisteet ja samalla kansallisten parhaat suoritti Hanna ja veli Hui, hienoa! Merkkari sijalla neljä Huin, Kallikosken Markon Unton ja Tuplan jälkeen. Hyvistä asemista siis lähdettiin, ja tällä kertaa tottiskenttien välistä eroa ei huomannut lainkaan (tai siis en minä ainakaan enkä kenenkään muunkaan kuullut asiasta mainitsevan), vaan tuntui, että tuomarilinja oli molemmilla kentillä melko samanlainen ja se on hyvä se.

Sitten vain tuntikausia odottelemaan maastoarvontaa tai lähinnä maastoinfoa. Katseltiin IPO-koirien suorituksia ja seurusteltiin tuttujen kanssa, kiva toisaalta että ehti vähän kisaturistiakin leikkimään. Yhden jälkeen lähdettiin sitten ajelemaan kotiin päin ja haettiin huoltikselta meille tsemppimusaa viidellä eurolla: Frederikin suurimmat hitit. Tästä lähtien Peräkylän pessimistien tsemppikarjahdus onkin sitten HU! HA! Mietin vielä illalla kotona, että pitäisikö sitä käydä vaikkapa pieni jälki tallaamassa, mutta jokin pieni järjen ääni olkapäällä kehotti minua nyt ihan vain lenkittämään koirat ja menemään saunan kautta nukkumaan.

Sunnuntaiaamuna viiden aikaan lähdettiin sitten peräkanaa ajelemaan kohti maastojen kokoontumispaikkaa Porvoon Shelliä. Mukavasti jännitys kipristeli mahan pohjassa ja niinhän siinä sitten taas kävi, että jännitys ja kahvi yhdistettynä suolivammaan saivat vattan taas niin kuralle, että ajattelin taas miten hyvä se oikeastaan on, että Merkka on jälki- eikä hakukoira, sillä jos yht'äkkiä tuntee tuskan parahduksen suolistossaan, ei siinä hakuradan keskilinjalla oikein voi tehdä asialle mitään. Jälkiarvonnassa meille jäi jälki nro 11, mikä tarkoitti parin tunnin venttailua metsässä. Maastot olivat olleet pari viikkoa puomien takana, joten marjastajia ei ollut odotettavissa. Muutenkin maastot olivat hyvät ja meistä jälkiporukasta pidettiin hyvää huolta, hienosti pelasi tämänkin osalta järjestelyt :)

Odoteltiin osan aikaa muutaman auton - ja ylituomari Kurosen - seurassa metsätiellä, ja viimeisen tunnin yksin PK-lehteä lukien (aika harvoin tulee kaikki koetulokset luettua ihan ajatuksella läpi) ja paniikinomaisesti liinaa suoristellen ja vermeiden mukanaoloa varmistellen. Tuomari Peuhkurin saavuttua jouduin vielä seisoskelemaan viitisen minuuttia jäljen vanhenemista odotellen enkä oikein tiennyt laitanko Merkan takaisin autoon vai en... (Laitoin sitten ja maltoin pitää sitä siellä 3 minuuttia). Jana oli hiekkatien reunasta ruohikkoista rinnettä ylös metsään (näin takamerkin vasta lähetettyäni koiran) ja Mervi ampaisi kuin lehmä makuulta ilman mitään huonoja fiiliksiä niistä viimeistely"treeneistä", lähti takajäljelle, ja käännettyäni sen ampaisi matkaan niin, että mulla oli oikeesti vaikeuksia pysyä pystyssä sen perässä. Ensin tuli terävä kulma, ja siitä hetken päästä ensimmäinen keppi. Sitten jäljestettiinkin tovi sun toinen ilman kepin keppiä. Tultiin hiekkatien reunaan, tässä Mervi ensin lähti vasemmalle ja sitten kuitenkin oikealle, ja koska niitä keppejä ei noussut, olin lähes varma, että nyt on viime vuoden toisinto taas, vaihtanut jonkun random-hörhön jäljelle. Välillä näin rutikuivassa sammaleessa jotain jälkiä, eli selkeästi me ihmisen perässä oltiin. Tultiin suolle, jonka välistä meni kapea kuivempi kaistale (ja tässä Merkalle vähän kredittiä, ei mennyt uimaan eikä minua uittamaan), sen jälkeen suopursua ja nyt oli jo tunne, että ollaan menty kohta kilometri ilman keppejä, joten yritin katsella maahan mennessäni ja epäluottamuslauseena Merkkaa kohtaan nostin jopa pari oksankappaletta itse todetakseni ettei ne ollut niitä keppejä...

Jonkin ajan päästä Mervi sitten nosti kepin - mun arvion mukaan nelosen tai ainakin kolmosen. Huh, jäljellä siis oltiin eli oli toiveita joskus löytää sieltä poiskin. Sitten nousi kolmas keppi ja jonkin ajan kuluttua tultiin paikkaan, jossa Merkka vain tarkensi ja tarkensi. Maassa oli punainen krepinpätkä, joten sanoin Merville, ettei siitä tarvi välittää, laitoin sen taskuun ja kehotin jatkamaan. No, Mervihän jatkoi, mutta pari metriä jäljestettyään kääntyi takaisin ja kävi noukkimassa kepin. Hyvä tyttö :) Jonkin ajan kuluttua tuli taas keppi, ja koska se oli viides ja oltiin vielä ihan korvessa, tiesin, ettei yhtään välikeppiä olekaan jäänyt. Katsoin kelloa. Aikaa oli mennyt 12 minuuttia, ja Mervi oli ihan puhki. Vaikka olin juottanut sitä kepeillä, sen kieli roikkui miltei maassa asti ja keppikään ei meinannut enää suussa pysyä. Sanoin Merville, että nyt levätään vähän, istuin kivelle ja mietin, että nautitaan nyt. Edessä oli vain ohuen jäkälän peittämä kallio, ja ajattelin, että jos Mervi nyt hukkaa jäljen kun ne kalliot sille on niin vaikeita, niin fiilistellään nyt tätä hetkeä ennen kuin kosahtaa.
Jaksaa, jaksaa <3
Jatkettiin sitten kallion reunaa ja jonkun ajan päästä nousi kuudes keppi, jee!!!! Merkalta vermeet pois ja tielle, jossa ei näkynyt keppien vastaanottajaa. Mun hyvin epäluotettava suuntavaistoni käski lähteä tietä vasemmalle, mutta käveltyäni reilut puoli kilsaa tajusin, että ei hemmetti, me ollaan ihan väärässä paikassa. Soitto ratamestarille, joka otti keppien löytymisajan talteen ja u-käännös kohti oikeaa vastaanottopaikkaa. Matkalla ohitettiin vielä meidän janankohta, josta piti sitten ottaa kuvakin kaikkien kuuden kepin kanssa.
Merkka ylpeänä esittelee saalistaan <3
 Kaikkinensa aikaa meni parisenkymmentä minuuttia. Ja Mervi oli kyllä antanut kaikkensa. Auton (nyt mulla on nimittäin Auto, ei ooppelia. Narrasin. On Foordi.) lämpömittari näytti 31 astetta. Juotin Mervin, laitoin sille kylmän froteepyyhkeen niskaan ja kävelytin sitä jonkin aikaa, sitten ilmastointi täysille ja kohti esineruutua. Jälkipisteet oli jo tulospalvelussa, takajäljestä oli otettu se kuusi pistettä, eli jäljeltä 164.
Kepit on palautettu, yksi este vähemmän tiellä kohti mestaruutta
Esineruudussa oli vajaan tunnin odottelu. Mervi todellakin oli mennyt niin täyttä hönkää, että kaikista viilennyksistä huolimatta läähätti vielä ihan simona vaikka esim. veli Hui, joka siis lähti 40 minuuttia myöhemmin jäljelle, oli jo ihan cool. Ajattelin, että nyt ei kyllä nouse esineen esinettä. Varsinkin kun kuulin just ennen meidän vuoroa, että vain yksi koira kymmenestä on nostanut kaikki, ja Tupla oli keskeyttänyt satutettuaan itsensä keppiin (ei onneksi vakavasti). Esineruutu oli rinnettä ylöspäin, oikea kulma kallion päällä, harvaa puustoa ja ruohikkoa, ilmeisesti hakkuuaukea. Merkka lähti taas itseään säästelemättä kuin nappi housuista, ekat pari pistoa ilman esinettä, sitten nosti kännykkäkotelon takaa keskeltä. Mun mielestä oli ekalta pistolta palattuaan reagoinut edessä vasemmalla esineeseen, joten lähetin taas vasemmalle, ja Merkka toikin vasemmasta takakulmasta esineen (sukka? En muista). Sitten lähettelin sitä diagonaalisesti kulmasta kulmaan (en itse sinne kalliolle viitsinyt lähteä kipuamaan) ja sitten omaa omituista haravasysteemiäni käyttäen etureunat ja sieltä se sitten nousi vasemmalta edestä se kolmaskin esine! Koko ajan pelkäsin ja samalla toivoin että aika loppuu. Pelkäsin tietysti, ettei Mervi ehdi löytää esinettä ja toivoin samalla, että aika loppuu ennen kuin Mervi juoksee itseltään jalat alta. Aikaa jäi kuitenkin vielä minuutti. Tuomari (Santikko) ihan ääneen ihmetteli mun tapaa suorittaa esineruutu, ei kuulemma moista ole milloinkaan nähnyt. Mutta että ihan sallittua kuulemma. Pisteen otti pois esineiden löysästä pidosta (toinen oli niin puhki, ettei voinut läähättämättä niitä tuoda) ja kritiikkiä että ei ehdi haistamaan siinä vauhdissa. Mutta että kun haistaa niin hyvin tarkentaa ja tuo. Esineistä siis 29. Tällä Mervi varmisti itselleen mitalin. Huima tunne <3. Ajaessani kisakeskusta päin laskeskelin, että hopeaa tulee vähintään, ainut joka voi mennä meistä vielä ohi on Hui, jonka siis pitää saada esineistä täydet.
Merville vain yksi esineruutu muiden joukossa
- mulle vähän enemmän :)
Kisakeskukseen saavuttua puhelimeen alkoi tulla onnitteluja ja parkkipaikalla Elina ja Pia syöksyivät halaamaan - kultamitali oli meidän! Itse en sitä uskonut ennen kuin tulokset olisivat netissä (ja nyt tuntuu etten usko kuin vasta sitten kun itse omin silmin koiranetistä luen). Pari tuntia ehdittiin patsastella ennen palkintojenjakoa ja niin olen hymytön ja ankea ihminen, että hilpeyteen tottumattomana mulla oli jo ennen kun kisat päättyivät leukalihakset krampissa hymyilemisestä. Voi elämätä.

Hienosti menivät kisat Mervin velipojillakin; Huille jäljen pronssia ja Hiskille haun pronssia (Kaarinan kisahermot ovat kyllä ihan jäätävät, mutta pakko kai ne on ollakin jos arpoo itselleen aina viimeisen starttinumeron...). Tupla oli upeasti neljäs ja meidän Merkasta, Hiskistä ja Tuplasta koostunut joukkueemme kolmas. Mervi sai lisäksi vielä parhaiden maastopisteiden kiertopalkinnon, joka on kiertänyt jo vuodesta 1966! Oikeasti inhoan kiertopalkintoja, mutta tuossa on jo upeasti historian lehtien havinaa. Ja Mervihän nyt sitten ilmeisesti pääsee edustamaan Suomea Pohjoismaiden mestaruuskisoihinkin, ja näitä kisoja mie jo innolla odotan. Tätä tunnetta mulla ei enää vuosiin olekaan ollut.
Peräkylän pessimistit goes Tracking - HU! HA!

Huisku ja Merkka suunnittelee pentuetapaamista Jämijärvelle ;)

FI TVA FI KVA M-14 JK3 
Mervi on kyllä upea koira. Vaikka se on pieni, se tekee kaiken niin suurella moottorilla ja sydämellä ja tämä viikonloppu sen taas todisti, että sillä on niin järkkymätön työmoraali, että se oikeasti antaa kaikkensa aina. Se murisee ja kiroilee korkeille esteille ja isoille kapuloille ja rynnii jäljellä apinan raivolla kuumuudesta välittämättä. Sen tottis on ihan samanlainen oli sitten 30 astetta lämmintä tai pakkasta, se vain tekee. Jo nuo meidän ei-niin-putkeenmenneet viimeistelytreenit osoittavat, että tällaisesta epäreilusta, epäjohdonmukaisesta ja kädettömästä ohjaajasta huolimatta tuo pieni työmyyrä kykenee olemaan Suomen paras jälkikoira. Mihinkä siitä olisikaan jos sillä olisi arvoisensa ohjaaja?!

Hyvä meijjän joukkue! Team LOL
Nyt pidetään pieni hengähdystauko jäljeltä (olen tosin jo veistänyt meille pari isoa loppukeppiä à la NOM:mit ja harjoitellut kapulanheittoa koska NOM-säännöissä ei puhutakaan yhtäkkiä enää mitään kymmenestä askelesta vaan METRISTÄ!!!). Vastoin tapojani aion fiilistellä Merkan voittoa, sillä vaikka yleensä olen vaatimaton ja ennemmin mitätöin itseäni ja koiraani, niin nyt ripustin Merkan kultamitalin Mondeon taustapeiliin, jossa se mukavasti kilisee joukkuepronssia vasten ja aion sitä siinä jonkin aikaa pitää roikkumassa.

Olen myös hyvin otettu niistä kaikista onnitteluista, joita ollaan saatu, ja haluan vielä näin blogissakin kiittää meitä tällä matkalla auttaneita; Elinaa lukuisista jäljistä ja esineruuduista (kyllä kannatti tahkota sitä etureunaa ja vasenta takakulmaa!) ja meidän lähes ainoasta tottisparista, Martinpuron Tarjaa (joka on esim. tänä vuonna tallonut Merkan virallisesti pisimmän jäljen, kilometrisen... Hups...), meidän hakuryhmää esinetreeneistä... Ja jos joku ihan oikeasti jaksoi lukea tänne asti, niin tilaisuuden tullen tarjoan oluen. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin...

Jaa niin tuo otsikko? Hämmästelin miten voi voittaa mestaruuden vaikka tottiksessa tuli pari virhettä ja jäljellä vielä takajälki... Reetta siihen sitten totesi, ettei tarvi olla hyvä voittaakseen. Riittää, että on vähiten paska.
Jippikay-jei-hei-hei sä tsiigaat voittajaa

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Puoli vuotta pikakelauksella

...Jos yrittäisi vaikka vähän tiivistää mitä me ollaan tehty.

Mervi on tokoillut. Piirinmestaruuksissa käytiin ööö... olikos se nyt syyskuussa? Taisi olla. Vähän oli mammaloman jälkeen liian kivaa, mutta ihan vahvan ykköstuloksen sai ja kaupan päälle piirinmestaruudenkin taas. Pisteitä taisi olla 294? En muista enkä jaksa tarkistaakaan. Tuomarina oli Pirkko Bellaoui.

Ensi vuonna on taas Elinan koiran vuoro voittaa
Karsintoja ollaan käyty sekä messarissa että Seinäjoella. Messarissa Merkka parka varoi tassujaan kovasti, oli jäisellä hiekalla saanut ne reunoistaan puhki kulumaan ja koska se messarin matto polttaa tassunpohjia, oli koko suorituksen kuin talkkari jäisellä peltikatolla :( (No sainpahan mustaa valkoisella että Merkka on HIDAS :D) Liikevirheitä ei kuitenkaan tehnyt ja melko hikisen ykköstuoksen kanssa kotia kohti lähdettiin sitten vikavaloa vilkuttavan ja nykimällä eteenpäin liikkuvan ooppelin kanssa.

Seinäjoelle lähdettiin ooppelin takapaksi ruutunarulla kiinni sidottuna (kyllä tokoimmeinen keinot keksii!) ja ykköstulos saatiin yllättäen sieltäkin. Paikallamakuussa oli vääntelehtinyt ja kaukoissa ei tehnyt hyvällä tekniikalla, näistä pistevähennyksiä. On raukka varmaan ihan selkä jumissa, ollaan menossa osteopaatille. Harmittaa toki a) ns. "turhat" pistevähennykset ja tietenkin b) se, että Mervillä ei ole ollut hyvä olla. 

Treenattu ollaan pääasiassa yksin, kiva kun lumet tuli niin myöhään, että ehdittiin ulkokentillä riehua. Nyt ollaan käyty pääasiassa KSSK:n kahvihuoneella Elinan kanssa ja pariin otteeseen Korkeavireellä, kerran Varkaudessa Satsun, Reetan ja Minnan kanssa, muutaman kerran Nobody's hallilla Essin, Katan ym. kanssa. Ja käytiinhän me Mikkelissäkin. Ja jossain Porvoossa?!

PK-puolella käytiin se yksi ainoa koe: SM-koe. Ja vuoden ainoa harhajälki sitten siellä... Vähän harmitti, mutta Merkka oli tosi pätevä kyllä muuten :) Tottis 90 ilman eteenmenoa (oli vähän niin kuin valittava joko eteenmeno tai koko muu tottis kun ei oikein ehtinyt laittaa pakettia kasaan), jana ja esineet täydet pisteet, vain ne kaksi hemmetin välikeppiä jäivät. Meidän tottistuomari oli ihan kahteen otteeseen hehkuttanut Facebookissa Merkkaa ja linkkaillut sen kuvia sinne. Olin ehkä vähän otettu. Viikonloppu oli kyllä kiva ja sukulaiset (tällä kertaa Merkan) ja kaverit pärjäsivät hyvin.

Tottispariksi sattui vallan rotutoveri

Kas näin se Merkkari loikkaa :)
Ehkä PK-urani tyylikkäin heitto - tukijalalla totta kai
Oli varmaan millistä kiinni etten ollut turvallani:)

Merkan ei niin tyylikäs hyppytekniikka...

...ja vähän tyylikkäämpi seuraamisasento

Pieni koira - iso kapula <3

Joukkue-SM: L-sisarukset Hiski&Mervi; O-sisarukset Fani&Kaiku
Ehdittiin treenata PK-juttuja - tai siis maastojuttuja - tosi paljon. Vietettiin Elinan kanssa tovi sun toinenkin Lapinkulmalla ja Marjokankaalla kaatosateessa treenaten esineet, haut, jäljet, tarkkuudet... Ja hakua sitten vielä erikseen ihan porukalla. Mervin treeni rupesi näyttämään tosi hyvältä - ennen täydellistä mahalaskua taas, joten ei uutta tältä rintamalta.

Paimentaakin ehdittiin ihan reippaasti.



Leireilemään ehdittiin vielä T-leirin jälkeen kahdesti: Valmennusrenkaan leirillä sekä T-porukan maastoleirillä Jämijärvellä.
Renkaan leirillä joku tokoilee arvovaltaisen raadin edessä:
Mervi, Tuuri ja Nina
Terttu Marjatta Mervintyttö on tehnyt kaikkea pientä puuhastelua äitinsä jalanjäljissä, samat on suunnitelmat harrastusrintamalla senkin suhteen. Täytyypä - nyt kun tästä blogista taas innostuin - joku päivä kirjoitella vähän enemmän tuon pikkumimmin luonteesta.

Tokoa ollaan touhuttu nyt varsinkin talven aikana pääasiassa. Pääpaino on ollut asenteessa ja perusteissa.

Jake, Terttu ja Titti <3 
Kuvan otti Reetta pari viikkoa sitten Varkaudessa
PK-puolella Terttu on harrastanut hakua sekä jälkeä. Haussa ollaan tehty pääasiassa hajunhakua, Tepa leikkii mielellään maalimiesten kanssa ja syökin hyvällä ruokahalulla, eikä vielä ole toistaiseksi ilmentänyt mitään merkkamaisuuksia. Hakua ehdittiin treenaamaan 66 kertaa ennen lumen tuloa. Jälkiä ollaan tehty 53 kappaletta, tällä hetkellä Tepan osaamistaso on pienenpieni jana, maksimissaan 300-metriset jäljet ja kepitkin jo ilmaistaan. Otin kepit mukaan ajoissa ettei ns. villakoiran ydin unohtuisi. Terttu jäljestelee ihan kivasti ja sen kanssa on mukava treenailla. Esineruutuja tehtiin 14; joko yksin hajunhakuina tai Elinan kanssa näytettynä. Olen ottanut sille jo erilaisia materiaaleja ja muotoja. Tästä on hyvä jatkaa keväällä.

Pikku Tepa jäljestää
Tertusta tulee rullakoira, rulla vain tod. näk. vaihtuu ruotsalaiseen
Paimentamaankin Terttu on päässyt. Pikkupentuajan se vietti lähinnä pyöröhäkissä äitikoiran paimennuksia seuraillen, mutta parin kakkan-/ruohonsyöntirundin jälkeen ehti syttyä tosi hienosti! Myös velipoika Jake syttyi - vieläkin aikaisemmin - upeasti! Tämä saakoon nyt hautua pikkuisen päässä talven yli ja katsotaan mitä kevät tuo tullessaan... 

Nää on näitä ihan ekoja kertoja
Korvatkin vielä ihan hassusti
Ja nää on Talasmäen Annen lampailla
silloin viimeinen kerta ennen talvea
Muoriso-osasto käy ja kukkuu :) Maukka täytti lokakuussa jo 14 vuotta! Onhan se semmoinen kuivankälpeä, lähes kuuro ja vähän pihalla ehkä, mutta tekee vielä reippaasti samat lenkit kuin muutkin - eikä todellakaan raahusta mun perässä, vaan menee reippaasti muiden mukana. Tervekin se on ollut. Toisinaan on sellaista takajalkojen heikkoutta ollut huomattavissa, esimerkiksi täydestä vauhdista kurvatessaan saattaa lentää kyljelleen. Jos joku sille voisi kertoa, ettei kannata tuossa iässä lautalattioilla vetää miljoonaa...

Emmikin voi hyvin. Lenkeillä vetää aina sen parisataa metriä muiden edellä. Selästään mun mielestä paremmassa kunnossa kuin esim. vuosi - puolitoista sitten (ja varmaan nyt kun julkisesti tämän kirjoitan se halvaantuu tms.). Parin viikon kuluttua vietetään Emmin 12-vuotispäiviä. Ihme kyllä, vanha hapannaama on nyt vanhemmiten pehmennyt päästään sen verran, että se on Terttua kohtaan hyvin suopea. Jos Mervi olisi pentuna mennyt Emmiä tuolla tavalla härkkimään ja mielistelemään kuin Terttu, se olisi saanut selkäänsä Emmiltä, mutta Tertulle se vain toisinaan vähän puolihuolimattomasti näyttää hampaita. 





Muuten tänne Peräkylän perukoille ei sen ihmeempää kuulu.

Välillä tömähtää ooppeli torpanseinään...
Välillä on kylmä sisällä...
...ja sitten laitetaan puuta uuniin niin maan perusteellisesti
...että kissatkin makaa ihan laamannin lehmänä
Ehkä mie ulkoistankin tämän bloginpitämisen henk. koht. sihteerilleni? :D