Suo, Merkka ja keppi

Mutta alussa oli aivastus. Pärskäisy, joka vei jalat alta kuin Auervaara entiseltä tytöltä. Onneksi olin juuri moppaamassa lattioita ("On niin kiva tulla kotiin kun on puhtaat lattiat!"), niin hetken hengiteltyäni mopinvartta kävelytukena käyttäen sain sitten auton pakattua ja matka kohti Räyskälää ja meidän hakuporukan leiriä saattoi alkaa. (Tiedän, että autossa istuminen on myrkkyä kun selkä prakaa, muutama riuska nuorimies sai nimittäin kiskaista minut autosta kaupan pihalta kun ei täti itse päässyt ylös penkistä.) Perillä olin vasta pimeän tullessa ja porukka olikin suunnilleen pyssyt kädessä ja yks-yks-kakkoset valmiina puhelimiin näpyteltyinä vastaanottamassa minua. Toivoivat luulivat ilmeisesti etten tulisikaan, mutta saivat pettyä. Saunomisen ja uimisen jälkeen nukkumaan. Tai nukkumisen yritykseksi se jäi, kun kärsii unettomuudesta ja on lisäksi erittäin herkkäuninen, niin kuusi koiraa (joista yksi erittäin pahalta haiseva) ja pari ihmistä sulloutuneena parin neliön tilaan ei kyllä edesauta asiaa. Lisäksi semmoinen kulahtanut vaahtokumipatja ja kapea sänky sen mäsän selän kanssa... Tuli omaa petiä ikävä kerran sun toisenkin yön pitkinä tunteina.

Urvoille oma sänky! (Tepa tosin nukkui mamman kainalossa kuten aina...)

Aamulla selän tilanne ei ollut yhtään sen parempi, joten hakutreeniä ei pystynyt edes harkitsemaan. Siksi teinkin tytöille jäljet. Vieraassa maastossa tietenkin kivan maaston löytäminen on vähän arpapeliä, joten päädyttiin sellaiseen kohtaan, johon auton sai helposti ja jäljet kivasti vastapäätä toisiaan. Maasto näytti kivalta perusmetsältä. Ensin lähdin tallomaan Merkan jälkeä. Otin Emmin ja Tepan aamulenkkeilemään samalla, ja paha aavistus kävi toteen kun parinsadan metrin jälkeen näin Emmin pysähtyneen kauempana naama norsunperseellä että voi v###u mitä maastoa ja kohtapa tuli Terttu Marjatta iloisena ja mädältä kuolemalta haisevana ja pikimustana hyppäämään vasten, että jee mamma täällä on iso suo, paljon isompi kuin meillä aamulenkillä! Mervin jälki tuli siis tallottua tyyliin "Tosta ei pääse, kulma." "Tosta on pakko mennä, toinen kulma heti perään." "Voi ###, kaatusin." Oli suota ja oli semmoista nuorta, kaadettua puuta. Selkäparka huusi armoa, mutta kun on lähdetty tallaamaan, niin tallataan. Tai itketään ja tallataan. Vähän vajaa parikilsainen siitä sitten tuli.

"Myö tallataan nyt sellainen jälki että oksat pois"

Tertun jäljelle pääsi sitten Merkka aamulenkkeilemään. Maasto oli vähän helppokulkuisempaa suota. Sille tuli kilometrinen jälki. Eksyin kivasti vielä palatessani autolle, joten pääsin ajamaan Tepan jäljen lähes suoriltaan. Pikkutyttö oli melkoisen taitava: se noukki kaikki kuusi keppiä ja pysyi ilahduttavasti koko ajan jäljen päällä. Siitä on kyllä kehittynyt tarkka ja motivoitunut jäljestäjä! Nyt minussa rupeaa olemaan ihan aitoja kansallisten lajien harrastajan luonteenpiirteitä: maastot pelittää, mutta se tottis... :-D

Sitten Tepa huilimaan ja Merkka hommiin. Alku oli kakkoskepille asti ihan hyvää työtä (no siis hyvää yhteistyötä, sillä Mervi nosti ykkösen, minä kakkosen). Sen jälkeen pyörittiin huolella. Mervi veti minua pitkin sitä halvatun suota tunnin ja vartin! Nää on tietty niitä hetkiä, jolloin Sportstrackeri sanoo, että voi voi kuule nyt sulla on aivan liian vähän muistia käytettävissäsi, nyt mä en piirrä mitään kuviota. Näytän pelkkää vihreetä. Et ei millään pahalla. Sitten kun olin jo luovuttanut henkisesti (fyysisesti en voinut, kosken olisi löytänyt pois sieltä suolta), Merkka nosti kepin. En tiedä minkä kepin, mutta ajattelin, että no jes, ollaan taas jäljellä, nyt vedetään tää loppuun.

 Sitten Merkka keksi tehdä sellaista isoa tarkastusrundia aivan pääsemättömässä maastossa, joten sain oikean kuningasidean päästää sen irti. Päästän sen toki melko usein irti, se tekee tarkastelukierroksensa ja sitten vain nappaan liinasta uudelleen kiinni. Nyt sitten tosi fiksusti irrotin liinan, koska sinne ryteikkön se olisi takuuvarmasti jäänyt kiinni. Ja mitä tekee Mervinaattori? Lähtee kuin se pahamaineinen kuppa Töölöstä. Ihan miljoonaa eikä tullut takaisin vaikka kuinka huusin ja vislasin. Oli kuulemma käynyt ihan hakuporukan radalla asti (suom. huom.: matkaa sinne linnuntietä n. 2 km). Sitten se tuli takaisin, noin kymmenen minuutin päästä, oli ihan puhki, loppukeppi suussaan (tiesi missä se on, koska bongasi sen jo kun oli mukana tallomassa Tepan jälkeä, reissu, jolla jo vähän eksyiltiin) mutta lähti taas ihan hirveällä höngällä mukamas jäljestämään. Tultiin taas aivan läpäisemättömään ryteikköön. Hirvarit vain kopsahtelivat sekunttitahdilla silmälasin pintaan, yksi piru perkele meni silmäänkin. Oli pakko päästää liinasta irti ja kaivaa se silmäluomen alta, eikä sen jälkeen Merkasta näkynyt taaskaan vilaustakaan. Jossain kaukaa kuului kulkusen kilinää ja ryteikön ryske. Kokeilin käänteispyskologiaa ja huusin sille, että älä vain ikinä tule takaisin, jätä mut vain tänne mätänemään. Hyvää loppuelämää. Istuin kannon päällä ja ajattelin, että nyt ei enää voi jälki pahemmaksi mennä. Oli alkanut sataa kaatamalla, mutta en edes ollut huomannut sitä.

Ei tainnut olla enää kivaa kuin toisella meistä ja se en ollut minä.

Jossain vaiheessa Mervi palasi ja matka jatkui. Ylitettiin oja, yksi niistä varmaan paristakymmenestä. Tai Mervi ylitti. Mun selällä ei hirveän notkeasti hypitty, joten astuin vain reteästi siihen sammalpeitteen päälle, olinhan jo joka tapauksessa niin läpikotaisin kastunut, ettei se haitannut mitään. Paitsi että mun jalka jäi jumiin sinne. Kiskoin kaksin käsin ja lopulta jalkani pulpahti kengästä. Sain vielä kengännauhoista kiinni ja yritin kiskoa, mutta suo vaati uhrinsa. Kuului vain mässähdys kun suo imaisi sen syvyyksiinsä. ("Ei kai ollut kalliit kengät?" "No ei todellakaan." "No hyvä!" En nyt tiedä. Säälittävää, ettei mulla ole kuin tyyliin Lidlin lenkkareita. Mutta mulle ne ovat yhtä suuri taloudellinen menetys kuin jollekin toiselle jotkut Manolo Blahnikit. Ja jos kysyt itseksesi, että miksi sillä hölmöllä muijalla ei ollut tuolla maastossa kumppareita, niin kiitos kysymästä, ne hörppi suovettä jo Tertun jäljellä.)

Sitten päätin, että nyt loppui jäljestys. Lähdin nilkuttamaan yksikenkäisenä sinne suunnille, mistä Mervi oli sen loppukepin kanssa tullut ja erinäiset ryteiköt koluttuamme pääsimme vihdoin pois metsästä. Yli kaksi ja puoli tuntia siihen meni. Jos olisin jaksanut ja viitsinyt, olisin analysoinut miltä nyt niinku tuntuu ja mitä oikein kävi, mutta en jaksanut. Riisuin vaatteet ja kääriydyin sadetakkiin, ajelin mökille vaihtamaan vaatteet ja pakkasin auton. Starttasin. Foortti vain nakuttaa. Ei käynnisty. Ei auta solanoidin hakkaaminen jälkikepillä, ei mikään. Nyt ei ole itku kaukana (siis tähän mennessä en edes ollut itkenyt!). ("Onhan sulla hyvä vakuutus kun voi tulla vähän kalliiksi hinata tämä täältä korvesta?" "No totta mooses. On mulla se pakollinen liikennevakuutus.") Loppujen lopuksi kyseessä oli simahtanut akku, ei sen kummempaa. Käynnistyskaapeleilla hörähti peltiheppa kuin buikki ja vei luotettavasti ihan kotiin asti.

Raati on googlannut. Solanoidin käämi hajalla.

Semmoinen leiri. Kotona vietin useamman tunnin yrittämällä pestä ja harjata sitä suoroinaa pois noista koirista.

You can take the dog out of the swamp but not the swamp out of the dog.