Jälkikuningattaresta perintöprinsessaksi

...alennettiin Mervi palveluskoirien SM-mittelöissä männäviikonloppuna. Paljon on taas vettä virrannut Kymijoessa sitten viime kirjoituksen - itse asiassa koko kesä vilahti ohi ihan tuosta noin vain, mutta jos nyt teen yhden postauksen näistä mestaruuksista ja sitten jonkinlaista kokoelmaa muusta tapahtuneesta - paljoa kertomista ei kyllä ole kertynytkään, parit leirit, parit tottelevaisuuskokeet, siinähän se sitten melkein onkin. Mutta asiaan.

Kilpailut järjestettiin Vantaalla, joten päätimme Elinan kanssa ehtoina Peräkylän pessimisteinä yöpyä kotona, sillä sekä avajais- että tottispäivän pystyisimme kulkemaan yhdellä autolla, ei kummankaan tarvi niin paljoa ajella. Lisäksi olisi ollut turhaa varata hotellihuonetta pe-su, jos/kun ei sinne maastoon päästä kuitenkaan. 

Itse ilmoittautuminen jäi mulla vähän viime tippaan (rupesin koneelta katselemaan että koskas sinne pitikään, oijoi, kolmen minuutin sisällä, shit!) kun arvoin lähdenkö ollenkaan, kun mestarilla se suunta voi olla vain alaspäin. Tai no, olisihan sen mestaruuden voinut uusiakin, eikä se itse asiassa ollut edes kaukana, mutta pessimisti ei pety. Lähdin nyt kuitenkin, koska tulokset oli koossa enkä ehkä olisi osannut pysyä poiskaan. Niinpä sitten perjantaina Elina ja Tupla (plus pakollinen lukumäärä turistikoiria) saapuivat meitä hakemaan ja niin lähdettiin hiljakseen ajelemaan kohti Vantaata. 

Ei niillä oikeesti ollut noin paljon tilaa, ylimääräiset vain on häivytetty taka-alalle

Avajaispäivähän on sinänsä tosi kiva, kun ei tarvi hirveästi vielä jännitellä, muuta kuin silleen positiivisesti. Kiva nähdä paljon tuttuja ja kavereita, päästä tunnelmaan, yrittää saada pelleilevää stunt-koiraa käyttäytymään avajaisparaatissa, kärsimättömänä siirtää painoa jalalta toiselle avajaisten muodollisuuksia kuunnellessa... Ja sitten se tunnelma muuttui radikaalisti, kuin salamaniskusta. Nimittäin perjantain ohjelmaan kuuluu perinteisesti myös se kenttään tutustuminen. Meillä oli semmoinen neljän koiran tehoryhmä treenaamassa samaan aikaan, että saatiin vähän enemmän aikaa. Olin päättänyt ottaa ihan vähän seuraamista tsekatakseni Mervin tunnetilaa (hän kun vähän tuppaa kuumumaan isoissa kisoissa ja se edellinen kerta, vaikka olikin metsän keskellä kyläkokeessa, meni viretilan kannalta melkoisen överiksi, jos joku vielä muistaa *klik*), liikkeestä istumisen, koska en oikein luota siihen (syy siihen näkyy myös hyvin tuosta linkin filmistä :-D), noudot, ja kyllä, tänä vuonna myös eteenmenon, koska olen nyt treenannut sitä aivan eri tavalla kuin ennen. Saatiin vielä ammattituristi Reetta avustamaan meitä eteenmenolelujen kanssa, joten kaiken piti sujua kuin rasvattu. Seuraamisessa Mervi olikin yllättäen tosi kuulolla ja kontaktissa, pieni pätkä alkua ja siitä palkka. Istuminen oli myös ihan ok. Tasamaannouto otettiin - kuten aina - jatkettuna heittona, sekin oli hyvä. Ja sitten ne telineet. Viime vuonnahan telineet oli kenttien kapeudesta johtuen sijoitettu aivan megalähelle toisiaan ja Merkka taisi muistaa sen, sillä vaikka niiden välillä oli tänä vuonna ihan kunnon rako, se tuli vinoestenoudon hypyn kautta takaisin. Ja koska yllättäen meidän ryhmän neljästä koirasta vain Tupla suoritti esteet kerralla oikein, koko loppuajan jonotettiin telineille että pääsisin korjaamaan virhettä. En saanut korjattua sitä. Sitkeästi Mervi vain tuli vinoesteen hypyn kautta takaisin, vaikka heitin kapulan ihan vinoon pois päin siitä metrisestä. Ja kun Mervi jotain päättää, niin Mervin päätähän ei ihan noin vain käännetä. Varsinkaan kovin nopeassa aikataulussa. Kotimatkalla pysähdyttiin vielä yhdelle PK-kentälle että Merkka sai ottaa telineet, ja se teki kerralla oikein. Ihan samalla tavalla kuin viime vuonnakin. Eli en edes saanut virhettä enää provosoitua esiin, että olisin voinut sen korjata. En, vaikka heitin vinoesteellä kapulan hypyn taakse ja laskin hypyn korkeuden kuuteenkymppiin. Ei ei, Merkkaa ei ihan noin vain narutetakkaan. Turhauttavaa. Tein vielä loppuun pelkän takaisintulon suoraan leluun kiinni niin, että Merkan viimeinen mielikuva olisi kiipeäminen ja palkka siitä, mutta kovin luottavainen mun oloni ei tuon telinekombin onnistumiseen kyllä ollut. Varsinkin kun mun heitot voi siellä kokeessa mennä ihan minne sattuu.

Kotona sitten vilkaisin vielä netistä ovatko järjestäjät jo julkaisseet keiden tuomareiden kentälle me päästään taikka joudutaan (tätä - sen teline-episodin lisäksi - spekuloin koko ajomatkan jo) ja kun tajusin, keiden silmien alle joudutaan, menin ihan paniikkiin. Olin varma, että Mervin räpellys ehkä hiinä ja hiinä voisi ehkä riittää maastoon ilman yhtään liikevirhettä, mutta ne esteet ja se fakta, etten ole saanut pikku mammaa eteenmenossa maahan ekalla käskyllä enää vuosiin, saivat minut asennoitumaan siihen, että maastoon ei ole mitään asiaa ja mun on vain nyt yritettävä olla pettymättä ihan kauheasti. Tai siis romahtamatta ihan täysin, että Mervin koiranettiin tulee rivi PAJÄ3 T66 M-. Kävin nukkumaan kahdelta ja heräsin vähän yli neljä hiestä märkänä. Moni on kysynyt laimeneeko jännitys kun kokemusta tulee enemmän, niin mun kohdallani asia ei ainakaan ole niin. Tämä koe jännitti niin kauheasti, että oksensin pusikossa enkä ollut lainkaan varma että mun jalat edes kantaa niin paljon, että pystyn ylipäänsä menemään kentälle saatikka että pystyisin siellä mihinkään järjelliseen toimintaan. Mikä sitten tietty heijastuu tuohon pieneen ja raivokkaaseen niin, että se ottaa ohjat omiin pikku käpäliinsä. Ja nykyään jännitän enemmän kuin sitä itse suoritusta sitä yleisöä ja sitä että nolaan itseni ja koirani aivan täysin. Ja kuinka mulle selän takana (ja toki härskeimmät ihan face2face) naureskellaan että näittekö sitä Merviä, siis miten joku niinku tuommoisen kanssa kehtaa...?! Siis se kilahti aivan täysin, aivan kauheaa. Ihmiset yritti puhua mulle järkeä, etten kuuntelisi niitä muiden koirakoiden arvosteluja tai katsoisi tulospalvelua, mutta kun hermo ei kestä niin ei se kestä. Lisäksi kun linja oli myös sillä ei-meidän-kentällä, jossa lähes kaikki tutut suorittivat, oli kyllä hyvin tiukka, olin ihan kurat housussa. Oltiin suoritusvuorossa suht puolessavälissä, heti tauon jälkeen ja yritin siinä sitten rennosti jutella ihmisten kanssa eikä minusta kuulemma sitten edes huomannut mitään jännitystä. Onneksi meillä oli parina ennestään tutut ja kivoiksi tiedetyt Kuntolan Maarit ja Poju, joten ei tarvinnut pelätä, että joku kerberos söisi Merkan (btw., koko kokeessa ei tainnut tulla yhtään edes läheltä piti -tilannetta).

Meillä kävi sinänsä hyvä tuuri, että ihan ekaa kertaa koko Mervin uran aikana se pääsi ensin suorittamaan. Maatessaanhan se kerää itseensä kunnon kiepit ja tuossa kun vielä niiden ah niin ihanien noutojen lisäksi pääsee hyvällä tuurilla näkemään vielä naapurikenttien eteenmenoja, niin mulla saattaapi olla käsissäni melkoinen viheltävä painekattila. Oli melko painostava helle ja vielä kun koko ns. "kesä" tähän asti on ollut sanalla sanoen (ainakin ilmojen puolesta) paska, monella kuumuus vaikutti jaksamiseen. Mervi ei kyllä yhtään nuupahda lämmössä. Tuskaisen odottelun jälkeen sitten päästiin itse asiaan, ja kun Merkka tulikin tiukasti kontaktia pitäen ilmoittautumiseen, tunsin toimintakykyni vähän palautuvan. 

Seuraamisessa se hinkui kun semmoinen brittiläisistä filmeistä tuttu teepannu, mutta se nyt ei ole mitään uutta. Mutta se ei oikeastaan edes edistänyt, se oli väljempi kuin yleensä PK-tottiksessa, tuntui vähän rennommalta. Siis ei missään nimessä rennolta, kun enhän minäkään ole, mutta tavallista vapautuneemmalta ja se oli selkeästi kuulolla ja mun kanssa. Mikä helpotus. Kenttä oli aika kapea, ja koska telineiden välissä siis oli kunnon rako, jäi seuraamisen sakaralle vähän vähänlaisesti tilaa ja jos sen teki oikean pituisena, niin tämmöinen persjalka huomasi kävelevänsä suoraan kohti piilossa istuvaa ohjaajaa joten jouduin tekemään pienen mutkan vasemmalle. Istumisessa ei ollut mitään ihmeellistä. Juoksusta maahanmeno ja luoksetulo tuntui myös hyvältä, annoin maahanmenokäskyn aika painokkaasti nyt, ettei jää istumaan, kun on nyt viime aikoina sellaistakin mahdollisuutta tarjonnut. Juoksusta seisomaan jääminen ja luoksari oli vähän jännempi, kun silmäkulmasta näin miten etutassut vielä liikahtivat ja pää painui aika alas, joten siinä juostessani mietin, että saattoipa mennä uudemman kerran maahan. Jäi kuitenkin seisomaan, oli vain joutunut vähän jarruttamaan. Hyvä hyvä. Kaksikiloisen noudossa pingahti aika reippaasti matkaan, ja koska vauhdin säilyttämiseksi treenaan aina jatkettuja heittoja, ei Merkka ihan osunut kapulaan, vaan hampsaisi ohi, korjasi kyllä tosi nopeasti ja toi reippaasti, luovuttikin jopa yhdellä käskyllä vallan. Ja sitten tultiin niihin telineisiin. Heitin kapulan metrisellä ihan vinoon, sinne vinoesteen taakse ja korjasin heiton. Nää on mulle aina niin vaikeita nää heitot, kun mulla ei ole yhtään ruista ranteissa. Enhän edes pysty syömään ruista. Lisäksi olen vasuri, joten oikealla kädellä kapuloiden paiskailu on joskus aika hasardia hommaa. Olin aivan paniikissa. Uusintaheiton sain osumaan jonnekin sinne metrisen taakse ja Mervi tekikin ihan kohtuullisen hyppynoudon. Menohyppy oli ilmava, tulohypyssä laskeutui lähes mun jalkoihin (se on se telemark-alastulo joka näyttää mäkihypyssä hyvältä muttei sovellu juurikaan PK-puolelle...), mistä syystä oli vähäsen vino. Itse olisin heittänyt kapulan kauempaa, mutta koska kentällä oli maahan spreijattu viiva, vanhana tokoilijana oletin että se on se heittokohta, vaikka saattoihan se olla myöskin se kohta, jonkan takaa pitää heittää. No eipä tuo ollut niin kovin tärkeää. Ja sitten se pelätty vinoeste. Sain kapulan heitettyä niin vinoon, että näin sen sieltä ei-metrisenpuoleiselta sivulta (oltiin jo tuomareilta varmistettu etukäteen, ettei haittaa vaikka heittää ulos kehästä - tokoilijat me), eli sen puolesta Mervi voisi ehkä tullakin oikean esteen yli. Toki se saattaisi myös ajatella, että nyt on kyllä metrisen kautta palauttaminen tehty haastavaksi, mutta hänhän tykkää haasteista... Sinne se Merkka siis katosi A-esteen taakse, ja tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt enkä uskaltanut edes vilkaista sitä hyppyestettä, jotenkin ajattelin että jos katson sinne päinkään, niin se Merkka sieltä tupsahtaa yli. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen se Merkan pää sitten kuitenkin ilmestyi kuin ilmestyikin ihan oikean esteen takaa, voi että minkä onnen tunteen siinä koin! Eteenmenon seuraamisessa Mervi oli parempi kuin moneen vuoteen. Toki se oli vähän edessä, mutta ei nykinyt eikä keulinut. Lähti kuin telkkä pöntöstä (mikä se nyt ei Merkalle ole kovin yllättävää), ja ensimmäisellä maahanmenokäskyllä hidasti. Tein hätäratkaisun ja karjaisin lähes heti perään uuden käskyn ja sillä neiti sitten pari metriä ennnen kentän loppua suvaitsi asettua maahan. Videolta katsottuna tein oikean ratkaisun, sillä hidastettuaan se lähti kiihdyttämään, ei siis millään olisi mennyt sen jälkeen enää yhdellä uusintakäskyllä maahan. Tälle on nyt ihan pakko tehdä jotain. Paikallamakuu oli skarppi. Tälle on tehty jotain, ja se jokin on auttanut.

Onnellinen tottiksesta suoriutunut

Piilossa istuessani spekuloin mahdollista loppupistemäärää. Oikeita liikevirheitähän ei tullut eikä muita mokiakaan kuin se ruma paluuhyppy ja eteenmenon tuplakäsky, mutta Mervi kyllä vinkui paljon. Se ei mölise eikä piippaa, se on sellainen korkea astmakohtausta muistuttava ääni, joten tätä sitten mietin, että kuinka paljon se kuului ja kuinka paljon se vaikuttaa arvosteluun. Ajattelin, että semmoinen vaikkapa 82 pistettä voisi olla aika realistinen tulos ja sillä jopa ehkä sitten voisi sinne metsään päästä. Arvosteluun mennessä olo oli joka tapauksessa hyvin helpottunut ja varovaisen toiveikas. Tuomari aloitti arvostelunsa kehumalla Mervin voimaa ja teknistä osaamista (Mervi ei ole koskaan kuullut sitä perinteistä "saisi tehdä/noutaa/pitää/hypätä/kiivetä vieläkin voimakkaamin" aika hyvin 12,7-kiloiselta, eiks jeh?!), ja miten hän jo luuli, ettei mistään nyt pääse pisteitä pudottamaan. Liikekohtaisesti seuraaminen, kaikki jäävät, se vinoeste (jeeeeee!!!) ja paikkamakuu olivat erinomaiset ("näin ei kyllä koskaan saisi sanoa, mutta ei huomautettavaa"). Seuraamisen alussa ääni oli kuulunut tuomareille asti. Hyppynouto oli erittäin hyvä ja se saakutin eteenmeno "vielä kuitenkin hyvä". Loppuarvosana erinomainen 96,5 pistettä. Ja olivat muuten jälkikoirien sekä koko päivän parhaat (olivat muuten koko viikonlopun kansallisten parhaat). Mervi teki siis yli keskiarvonsa (95 p.) kentällä, jossa tuomarina Seppo Hursti, joka ei aivan pistelingon maineesta ole tunnettu. Arvostelua kuunnellessa mun piti kääntää pää pois kun rupesi kyyneleet valumaan, Mervi osoitti kyllä kelpaavansa myös sellaisille, joille ei kuulemma kelpaa minkäänlainen suoritus. Ja maastopaikka varmistui jo saman tien, joten jotenkin siinä se koko päivän ja edellispäivän jännitys laukesi.

Myös lapsikoira alkaa ymmärtää penkkiurheilun päälle <3

Loppupäivä menikin sitten seurustellessa, muiden suorituksia katsellessa - onnistumisista iloitessa ja pettymyksissä myötäeläessä, Mervi sai katsella sitä rakastamaansa suojelua (sen koko kroppa elää mukana piilonkierroissa ja suu avautuu äänettömään haukkuun toverikoiran vartioidessa :-D Se jopa näkee suojelu-unia aina kun on päässyt katselemaan IPOa paikan päälle. Saatiin ajo-ohjeet maastoon ja käytiin vielä Varkauden tyttöjen Minnan ja Reetan kanssa syömässä. Hieno tunne, kun molemmat Peräkylän pessimistit olivat maastopaikan itselleen varmistaneet. Koko yhdistyksen jäsenistö pääsi maastoon. Ennen nukkumaanmenoa rupesin vielä ompeluhommiin, jos vaikka nuo kulahtaneet PK-liivit eivät enää tuomarille kelpaisikaan. Tai että olisi varaliivit taskussa jos jotain sattuupi. 

Viime tingassa tavoilleni uskollisena

Sunnuntaina lähdettiin ajelemaan puoli seitsemän maissa kohti kokoontumispaikkaa peräkkäin Elinan kanssa. Radiopuhelimilla yhteydenpitokin kätevästi onnistui. Arvoin meille jäljen numero 9, joten janalla tuli odottelua puolisentoista tuntia. Tässä se jännitys on toisenlaista - ja paljon miedompaa. Ennemminkin on ihan, että pääsisi nyt jo tekemään. Jana oli melko ryteikköistä, Mervi lähti hyvin, mutta tarkasteli jotain - ilmeisesti sienestäjän jättämää harhaa, tässä päästin sen liinasta ja kutsuin luokse. Eteni itsenäisesti jäljen leikkauskohtaan ja lähti vasemmalle metsään. Janalta lähti tuosta tarkastelusta (tai mun janakäytöksestä) 2 pistettä, jana-arvostelua en koskaan kuullut, joten se nyt jää vähän hämärän peittoon. Mutta hei, ei takajälkeä! Tähänkin mulla on nyt ollut vähän uudenlaista lähestymistapaa. Ensimmäinen keppi tuli heti. Siis just se sääntöjen sallima 50 m ja keppi. Sitten se samat sääntöjen määräämät 50 m, kulma ja mitä kummaa - taas keppi! Hyvä että näitä on treenattu! Heti ekan kepin jälkeen oli silputtua haperoa kasapäin, joten sienestäjä lienee tehnyt myyräntyötään siinä, onneksi olen tänä vuonna muistutellut niitä harhoja ja saanut siitä Merkalle lisää tarkkuutta. Sitten tulikin terävää kulmaa tiheään tahtiin, siellä välissä kolmoskeppi ja sitten semmoinen kiva pitkä suora. Mentiin hirveästä ryteiköstä ja päästin liinan päästä irti aikomuksenani ottaa Merkka ryteikön toiselta puolelta kiinni, mutta hän sitten otti ja lähti. Välillä aluskasvillisuudessa vilkkui räikeänpinkki solmu jälkipiuhan päässä ja yritin sitä pyydystää. Oltiin hakkuulla, jossa kasvoi mun korkuista heinää ja saniaista. Ajattelin, että no se peli on nyt menetetty, kun Merkka luukuttaa, se ei välttämättä enää kyllä keppejä nosta. Ja kun juostiin siellä peräkkäin kovaa kyytiä pelkkää suoraa suoraa suoraa, meinasi mulla kyllä usko loppua kerta kaikkiaan. Sitten se yllätteän tekikin kulman, sain liinasta kiinni ja kappas vain, neljäs keppi! Kehuin ja juotin Merkan, totta puhuakseni oli itsekin pakko ottaa vähän huikkaa, ja sitten matka jatkui yhdessä. Mietin, että positiivista: me ollaan jäljellä vielä ja ratatunnuksesta päätelle omalla jopa. Negatiivista: suoralle oli kyllä pakko jäädä keppi ja vaikka aikaa olisi, sitä ei tuossa paahteessa sinne viidakkoon kyllä se kuuluisa elävä Erkkikään lähde haravoimaan. Lisäksi vielä sen kolmoskepin jälkeen jäljentekijä oli ilmeisesti kaatunut ja taittanut risun, koska Mervi tarjosi sitä tulitikun paksuista, sormen pituista tikkua mulle keppinä niin toki rupesin ajattelemaan, että olisiko siellä ollut ihan oikea keppikin, että se vain huolimattomuuttaan nosti vaikka sen risun siitä vierestä, ääk. No, kohta tulikin taas kulma ja sitten nousi keppi. Ja koska oltiin vielä aivan meskellä metsää ja Mervi lähti päättäväisesti jatkamaan, tajusin, että ei hemmetti, se oli vasta vitoskeppi, mitään ei olla ylitetty. Loppuun tuli taas kolmensadan metrin kepitön suora ja vihdoin se kutonen! (Tai vihdoin ja vihdoin, ei ollut edes kahtakymmentä minuuttia vielä mennyt) Mervi oli taas aivan kaikkensa antanut, kieli roikkui maassa asti. Jaettiin siinä vielä viimeinen vesitilkka ja tielle tultaessa lähdin viime vuoden (ja lukuisien tavan kokeiden tapaan) taas talsimaan väärään suuntaan kohti autoa. Ärsyttävä kymmenen minuutin lenkki siellä paahteisella metsäautotiellä. Tähän täytyy kyllä sanoa, että soitin heti tällaisia tapauksia varten saamaamme numeroon ja sain väärät ohjeet. Siinä lähtöpaniikissa nyt tajunnut mitään auringon suuntaa ruveta katteleen. Kepit palautui kuitenkin ajoissa ja jäljeltä 168 pistettä.

Olipa siistii, tuumii Mervi

Jälki oli haastava ja jännittävä. Kivasti pientä kikkailua - ihan kuten pitääkin!

Ajoin harhaan myös matkalla esineruutuun, mutta ajattelin, että saapahan Mervi vähän palautua viileässä autossa. Kun kuulin, että ruutu on helppo, aavistin, että peli on menetetty. Ja nähdessäni ruudun, jonka toinen reuna oli ylämäkeä, tiesin sen. Merkka haki ensin vasemman takakulman esineen (no okei, propsit siitä, sitä kun ollaan reenattu vähän monta vuotta nyt), sitten se haki oikean takakulman esineen, ja sitten se juoksi loput ajasta. Se lähti ihan miljoonaa just sinne minne sen läheti, sammal vain pöllysi kuin Merkka kaahasi, se palasi yhtä nopeasti mun sivulle ja näin me haravoitiin ruutu läpi. Kun se kaasu hirttää kiinni, se hirttää kiinni. Mervi sanoi sen viimeisen sanan siis myös tänä viikonloppuna. Kun tuomari sanoi "Aika!" Merkka palasi mun viereen ilmeellä, jaa, mitäs sitten  tehtäis? Kun niin moni oli onnistunut maastoissa, tunsin tietysti karvaan pettymyksen tunteen, että mitali meni siinä (ja varsinkin kun kaikki oli ihan, että ai mitä? Ai ei muka nostanut? Siis miten se ei muka nostanut? Sehän oli ihan sikahelppo! Merville kuulkaas helppo ruutu on saamarinmoinen ryteikkö, jossa ei eteensä näe.) Saatiinpa kuitenkin 23 pistettä, olisi toki voinut huonomminkin mennä. Matkalla Toivasen Hanna kuitenkin soitti, että meidän pisteet riittivät kuitenkin pronssimitalille! 

Onhan se hienoa, Elina ja Tupla saivat hopeaa ja me pronssia, on se mielettömän upeaa! Nyt en voi enää kuvitella, että se viimevuotinen oli ikään kuin onnenkantamoinen, kyllä se Mervi vain on mieletön. Yhteensä saalistettiin siis 287,5 pistettä ja siis ykköstuloksen, SM-pronssin ja ensi vuoden kisapaikan varmistumisen lisäksi varmistettiin itsellemme maajoukkuepaikka NOM-kisareissulle! Niin kun minä sitä harmittelin viime vuonna, että kerrankin kun Mervi pääsee maajoukkueeseen, se pääsee vain jonnekin Jämille. Ei edes ulkomaille. Silloin kun olin joukkueenjohtajana vuonna 2011 nommeissa, haaveilin, että päästäisiin Merkankin kanssa joskus edustamaan Suomea ulkomaille ja nyt me sitten mennään. 

Meidän Veli Hiski ja Kaarina veivät suvereenisti haun kultamitalin, joten myös meidän upea joukkueemme voitti kultaa. Sama, loistava joukkue, joka viime vuonna otti pronssia. Ja huomattavaahan tässä on, että me kisataan kolmella, ei neljällä koiralla.

Peräkylän pessimistit joutuu pinnistelemään ettei vain vahingossa hymyile

Jäätävänhyvät sisko ja sen veli - yhteensä 5 hlökohtaista SM-mitalia

Kultainen LOL-joukkue  

Suomen parhaat jälkikoirakot ja virallinen tuuletus

...ja sama omalla koreografialla. Merviä ihmetyttää moinen ilakointi <3

Hurjan rankka viikonloppu. Henkisesti varsinkaan mun pääkoppa ei ole luotu kestämään tuollaista tunneskaalaa mitä tuossa joutuu käymään läpi. Harmi, ettei Mervin tottiksesta tänä vuonna ole kuvia, mutta video on kyllä tulossa. Nyt pari päivää rentoudutaan vain. Seuraavat treenit onkin vasta keskiviikkona ja nekin hakua.

Elämä balanssissa: raskaat työt ja raskaat huvit

PS. Mervistä on tullut vallan hassu. Sen mielestä yllättäen Tainan Miisa-vauva oli älyttömän ihana. Ei kyllä ollenkaan Merkan tyyliä tuommoinen, mutta kai se tunsi jotain lukkarinrakkautta olentoa kohtaan, joka kuolasi lähes yhtä paljon kuin hän itse <3