Suo, Merkka ja keppi

Mutta alussa oli aivastus. Pärskäisy, joka vei jalat alta kuin Auervaara entiseltä tytöltä. Onneksi olin juuri moppaamassa lattioita ("On niin kiva tulla kotiin kun on puhtaat lattiat!"), niin hetken hengiteltyäni mopinvartta kävelytukena käyttäen sain sitten auton pakattua ja matka kohti Räyskälää ja meidän hakuporukan leiriä saattoi alkaa. (Tiedän, että autossa istuminen on myrkkyä kun selkä prakaa, muutama riuska nuorimies sai nimittäin kiskaista minut autosta kaupan pihalta kun ei täti itse päässyt ylös penkistä.) Perillä olin vasta pimeän tullessa ja porukka olikin suunnilleen pyssyt kädessä ja yks-yks-kakkoset valmiina puhelimiin näpyteltyinä vastaanottamassa minua. Toivoivat luulivat ilmeisesti etten tulisikaan, mutta saivat pettyä. Saunomisen ja uimisen jälkeen nukkumaan. Tai nukkumisen yritykseksi se jäi, kun kärsii unettomuudesta ja on lisäksi erittäin herkkäuninen, niin kuusi koiraa (joista yksi erittäin pahalta haiseva) ja pari ihmistä sulloutuneena parin neliön tilaan ei kyllä edesauta asiaa. Lisäksi semmoinen kulahtanut vaahtokumipatja ja kapea sänky sen mäsän selän kanssa... Tuli omaa petiä ikävä kerran sun toisenkin yön pitkinä tunteina.

Urvoille oma sänky! (Tepa tosin nukkui mamman kainalossa kuten aina...)

Aamulla selän tilanne ei ollut yhtään sen parempi, joten hakutreeniä ei pystynyt edes harkitsemaan. Siksi teinkin tytöille jäljet. Vieraassa maastossa tietenkin kivan maaston löytäminen on vähän arpapeliä, joten päädyttiin sellaiseen kohtaan, johon auton sai helposti ja jäljet kivasti vastapäätä toisiaan. Maasto näytti kivalta perusmetsältä. Ensin lähdin tallomaan Merkan jälkeä. Otin Emmin ja Tepan aamulenkkeilemään samalla, ja paha aavistus kävi toteen kun parinsadan metrin jälkeen näin Emmin pysähtyneen kauempana naama norsunperseellä että voi v###u mitä maastoa ja kohtapa tuli Terttu Marjatta iloisena ja mädältä kuolemalta haisevana ja pikimustana hyppäämään vasten, että jee mamma täällä on iso suo, paljon isompi kuin meillä aamulenkillä! Mervin jälki tuli siis tallottua tyyliin "Tosta ei pääse, kulma." "Tosta on pakko mennä, toinen kulma heti perään." "Voi ###, kaatusin." Oli suota ja oli semmoista nuorta, kaadettua puuta. Selkäparka huusi armoa, mutta kun on lähdetty tallaamaan, niin tallataan. Tai itketään ja tallataan. Vähän vajaa parikilsainen siitä sitten tuli.

"Myö tallataan nyt sellainen jälki että oksat pois"

Tertun jäljelle pääsi sitten Merkka aamulenkkeilemään. Maasto oli vähän helppokulkuisempaa suota. Sille tuli kilometrinen jälki. Eksyin kivasti vielä palatessani autolle, joten pääsin ajamaan Tepan jäljen lähes suoriltaan. Pikkutyttö oli melkoisen taitava: se noukki kaikki kuusi keppiä ja pysyi ilahduttavasti koko ajan jäljen päällä. Siitä on kyllä kehittynyt tarkka ja motivoitunut jäljestäjä! Nyt minussa rupeaa olemaan ihan aitoja kansallisten lajien harrastajan luonteenpiirteitä: maastot pelittää, mutta se tottis... :-D

Sitten Tepa huilimaan ja Merkka hommiin. Alku oli kakkoskepille asti ihan hyvää työtä (no siis hyvää yhteistyötä, sillä Mervi nosti ykkösen, minä kakkosen). Sen jälkeen pyörittiin huolella. Mervi veti minua pitkin sitä halvatun suota tunnin ja vartin! Nää on tietty niitä hetkiä, jolloin Sportstrackeri sanoo, että voi voi kuule nyt sulla on aivan liian vähän muistia käytettävissäsi, nyt mä en piirrä mitään kuviota. Näytän pelkkää vihreetä. Et ei millään pahalla. Sitten kun olin jo luovuttanut henkisesti (fyysisesti en voinut, kosken olisi löytänyt pois sieltä suolta), Merkka nosti kepin. En tiedä minkä kepin, mutta ajattelin, että no jes, ollaan taas jäljellä, nyt vedetään tää loppuun.

 Sitten Merkka keksi tehdä sellaista isoa tarkastusrundia aivan pääsemättömässä maastossa, joten sain oikean kuningasidean päästää sen irti. Päästän sen toki melko usein irti, se tekee tarkastelukierroksensa ja sitten vain nappaan liinasta uudelleen kiinni. Nyt sitten tosi fiksusti irrotin liinan, koska sinne ryteikkön se olisi takuuvarmasti jäänyt kiinni. Ja mitä tekee Mervinaattori? Lähtee kuin se pahamaineinen kuppa Töölöstä. Ihan miljoonaa eikä tullut takaisin vaikka kuinka huusin ja vislasin. Oli kuulemma käynyt ihan hakuporukan radalla asti (suom. huom.: matkaa sinne linnuntietä n. 2 km). Sitten se tuli takaisin, noin kymmenen minuutin päästä, oli ihan puhki, loppukeppi suussaan (tiesi missä se on, koska bongasi sen jo kun oli mukana tallomassa Tepan jälkeä, reissu, jolla jo vähän eksyiltiin) mutta lähti taas ihan hirveällä höngällä mukamas jäljestämään. Tultiin taas aivan läpäisemättömään ryteikköön. Hirvarit vain kopsahtelivat sekunttitahdilla silmälasin pintaan, yksi piru perkele meni silmäänkin. Oli pakko päästää liinasta irti ja kaivaa se silmäluomen alta, eikä sen jälkeen Merkasta näkynyt taaskaan vilaustakaan. Jossain kaukaa kuului kulkusen kilinää ja ryteikön ryske. Kokeilin käänteispyskologiaa ja huusin sille, että älä vain ikinä tule takaisin, jätä mut vain tänne mätänemään. Hyvää loppuelämää. Istuin kannon päällä ja ajattelin, että nyt ei enää voi jälki pahemmaksi mennä. Oli alkanut sataa kaatamalla, mutta en edes ollut huomannut sitä.

Ei tainnut olla enää kivaa kuin toisella meistä ja se en ollut minä.

Jossain vaiheessa Mervi palasi ja matka jatkui. Ylitettiin oja, yksi niistä varmaan paristakymmenestä. Tai Mervi ylitti. Mun selällä ei hirveän notkeasti hypitty, joten astuin vain reteästi siihen sammalpeitteen päälle, olinhan jo joka tapauksessa niin läpikotaisin kastunut, ettei se haitannut mitään. Paitsi että mun jalka jäi jumiin sinne. Kiskoin kaksin käsin ja lopulta jalkani pulpahti kengästä. Sain vielä kengännauhoista kiinni ja yritin kiskoa, mutta suo vaati uhrinsa. Kuului vain mässähdys kun suo imaisi sen syvyyksiinsä. ("Ei kai ollut kalliit kengät?" "No ei todellakaan." "No hyvä!" En nyt tiedä. Säälittävää, ettei mulla ole kuin tyyliin Lidlin lenkkareita. Mutta mulle ne ovat yhtä suuri taloudellinen menetys kuin jollekin toiselle jotkut Manolo Blahnikit. Ja jos kysyt itseksesi, että miksi sillä hölmöllä muijalla ei ollut tuolla maastossa kumppareita, niin kiitos kysymästä, ne hörppi suovettä jo Tertun jäljellä.)

Sitten päätin, että nyt loppui jäljestys. Lähdin nilkuttamaan yksikenkäisenä sinne suunnille, mistä Mervi oli sen loppukepin kanssa tullut ja erinäiset ryteiköt koluttuamme pääsimme vihdoin pois metsästä. Yli kaksi ja puoli tuntia siihen meni. Jos olisin jaksanut ja viitsinyt, olisin analysoinut miltä nyt niinku tuntuu ja mitä oikein kävi, mutta en jaksanut. Riisuin vaatteet ja kääriydyin sadetakkiin, ajelin mökille vaihtamaan vaatteet ja pakkasin auton. Starttasin. Foortti vain nakuttaa. Ei käynnisty. Ei auta solanoidin hakkaaminen jälkikepillä, ei mikään. Nyt ei ole itku kaukana (siis tähän mennessä en edes ollut itkenyt!). ("Onhan sulla hyvä vakuutus kun voi tulla vähän kalliiksi hinata tämä täältä korvesta?" "No totta mooses. On mulla se pakollinen liikennevakuutus.") Loppujen lopuksi kyseessä oli simahtanut akku, ei sen kummempaa. Käynnistyskaapeleilla hörähti peltiheppa kuin buikki ja vei luotettavasti ihan kotiin asti.

Raati on googlannut. Solanoidin käämi hajalla.

Semmoinen leiri. Kotona vietin useamman tunnin yrittämällä pestä ja harjata sitä suoroinaa pois noista koirista.

You can take the dog out of the swamp but not the swamp out of the dog.

Jälkikuningattaresta perintöprinsessaksi

...alennettiin Mervi palveluskoirien SM-mittelöissä männäviikonloppuna. Paljon on taas vettä virrannut Kymijoessa sitten viime kirjoituksen - itse asiassa koko kesä vilahti ohi ihan tuosta noin vain, mutta jos nyt teen yhden postauksen näistä mestaruuksista ja sitten jonkinlaista kokoelmaa muusta tapahtuneesta - paljoa kertomista ei kyllä ole kertynytkään, parit leirit, parit tottelevaisuuskokeet, siinähän se sitten melkein onkin. Mutta asiaan.

Kilpailut järjestettiin Vantaalla, joten päätimme Elinan kanssa ehtoina Peräkylän pessimisteinä yöpyä kotona, sillä sekä avajais- että tottispäivän pystyisimme kulkemaan yhdellä autolla, ei kummankaan tarvi niin paljoa ajella. Lisäksi olisi ollut turhaa varata hotellihuonetta pe-su, jos/kun ei sinne maastoon päästä kuitenkaan. 

Itse ilmoittautuminen jäi mulla vähän viime tippaan (rupesin koneelta katselemaan että koskas sinne pitikään, oijoi, kolmen minuutin sisällä, shit!) kun arvoin lähdenkö ollenkaan, kun mestarilla se suunta voi olla vain alaspäin. Tai no, olisihan sen mestaruuden voinut uusiakin, eikä se itse asiassa ollut edes kaukana, mutta pessimisti ei pety. Lähdin nyt kuitenkin, koska tulokset oli koossa enkä ehkä olisi osannut pysyä poiskaan. Niinpä sitten perjantaina Elina ja Tupla (plus pakollinen lukumäärä turistikoiria) saapuivat meitä hakemaan ja niin lähdettiin hiljakseen ajelemaan kohti Vantaata. 

Ei niillä oikeesti ollut noin paljon tilaa, ylimääräiset vain on häivytetty taka-alalle

Avajaispäivähän on sinänsä tosi kiva, kun ei tarvi hirveästi vielä jännitellä, muuta kuin silleen positiivisesti. Kiva nähdä paljon tuttuja ja kavereita, päästä tunnelmaan, yrittää saada pelleilevää stunt-koiraa käyttäytymään avajaisparaatissa, kärsimättömänä siirtää painoa jalalta toiselle avajaisten muodollisuuksia kuunnellessa... Ja sitten se tunnelma muuttui radikaalisti, kuin salamaniskusta. Nimittäin perjantain ohjelmaan kuuluu perinteisesti myös se kenttään tutustuminen. Meillä oli semmoinen neljän koiran tehoryhmä treenaamassa samaan aikaan, että saatiin vähän enemmän aikaa. Olin päättänyt ottaa ihan vähän seuraamista tsekatakseni Mervin tunnetilaa (hän kun vähän tuppaa kuumumaan isoissa kisoissa ja se edellinen kerta, vaikka olikin metsän keskellä kyläkokeessa, meni viretilan kannalta melkoisen överiksi, jos joku vielä muistaa *klik*), liikkeestä istumisen, koska en oikein luota siihen (syy siihen näkyy myös hyvin tuosta linkin filmistä :-D), noudot, ja kyllä, tänä vuonna myös eteenmenon, koska olen nyt treenannut sitä aivan eri tavalla kuin ennen. Saatiin vielä ammattituristi Reetta avustamaan meitä eteenmenolelujen kanssa, joten kaiken piti sujua kuin rasvattu. Seuraamisessa Mervi olikin yllättäen tosi kuulolla ja kontaktissa, pieni pätkä alkua ja siitä palkka. Istuminen oli myös ihan ok. Tasamaannouto otettiin - kuten aina - jatkettuna heittona, sekin oli hyvä. Ja sitten ne telineet. Viime vuonnahan telineet oli kenttien kapeudesta johtuen sijoitettu aivan megalähelle toisiaan ja Merkka taisi muistaa sen, sillä vaikka niiden välillä oli tänä vuonna ihan kunnon rako, se tuli vinoestenoudon hypyn kautta takaisin. Ja koska yllättäen meidän ryhmän neljästä koirasta vain Tupla suoritti esteet kerralla oikein, koko loppuajan jonotettiin telineille että pääsisin korjaamaan virhettä. En saanut korjattua sitä. Sitkeästi Mervi vain tuli vinoesteen hypyn kautta takaisin, vaikka heitin kapulan ihan vinoon pois päin siitä metrisestä. Ja kun Mervi jotain päättää, niin Mervin päätähän ei ihan noin vain käännetä. Varsinkaan kovin nopeassa aikataulussa. Kotimatkalla pysähdyttiin vielä yhdelle PK-kentälle että Merkka sai ottaa telineet, ja se teki kerralla oikein. Ihan samalla tavalla kuin viime vuonnakin. Eli en edes saanut virhettä enää provosoitua esiin, että olisin voinut sen korjata. En, vaikka heitin vinoesteellä kapulan hypyn taakse ja laskin hypyn korkeuden kuuteenkymppiin. Ei ei, Merkkaa ei ihan noin vain narutetakkaan. Turhauttavaa. Tein vielä loppuun pelkän takaisintulon suoraan leluun kiinni niin, että Merkan viimeinen mielikuva olisi kiipeäminen ja palkka siitä, mutta kovin luottavainen mun oloni ei tuon telinekombin onnistumiseen kyllä ollut. Varsinkin kun mun heitot voi siellä kokeessa mennä ihan minne sattuu.

Kotona sitten vilkaisin vielä netistä ovatko järjestäjät jo julkaisseet keiden tuomareiden kentälle me päästään taikka joudutaan (tätä - sen teline-episodin lisäksi - spekuloin koko ajomatkan jo) ja kun tajusin, keiden silmien alle joudutaan, menin ihan paniikkiin. Olin varma, että Mervin räpellys ehkä hiinä ja hiinä voisi ehkä riittää maastoon ilman yhtään liikevirhettä, mutta ne esteet ja se fakta, etten ole saanut pikku mammaa eteenmenossa maahan ekalla käskyllä enää vuosiin, saivat minut asennoitumaan siihen, että maastoon ei ole mitään asiaa ja mun on vain nyt yritettävä olla pettymättä ihan kauheasti. Tai siis romahtamatta ihan täysin, että Mervin koiranettiin tulee rivi PAJÄ3 T66 M-. Kävin nukkumaan kahdelta ja heräsin vähän yli neljä hiestä märkänä. Moni on kysynyt laimeneeko jännitys kun kokemusta tulee enemmän, niin mun kohdallani asia ei ainakaan ole niin. Tämä koe jännitti niin kauheasti, että oksensin pusikossa enkä ollut lainkaan varma että mun jalat edes kantaa niin paljon, että pystyn ylipäänsä menemään kentälle saatikka että pystyisin siellä mihinkään järjelliseen toimintaan. Mikä sitten tietty heijastuu tuohon pieneen ja raivokkaaseen niin, että se ottaa ohjat omiin pikku käpäliinsä. Ja nykyään jännitän enemmän kuin sitä itse suoritusta sitä yleisöä ja sitä että nolaan itseni ja koirani aivan täysin. Ja kuinka mulle selän takana (ja toki härskeimmät ihan face2face) naureskellaan että näittekö sitä Merviä, siis miten joku niinku tuommoisen kanssa kehtaa...?! Siis se kilahti aivan täysin, aivan kauheaa. Ihmiset yritti puhua mulle järkeä, etten kuuntelisi niitä muiden koirakoiden arvosteluja tai katsoisi tulospalvelua, mutta kun hermo ei kestä niin ei se kestä. Lisäksi kun linja oli myös sillä ei-meidän-kentällä, jossa lähes kaikki tutut suorittivat, oli kyllä hyvin tiukka, olin ihan kurat housussa. Oltiin suoritusvuorossa suht puolessavälissä, heti tauon jälkeen ja yritin siinä sitten rennosti jutella ihmisten kanssa eikä minusta kuulemma sitten edes huomannut mitään jännitystä. Onneksi meillä oli parina ennestään tutut ja kivoiksi tiedetyt Kuntolan Maarit ja Poju, joten ei tarvinnut pelätä, että joku kerberos söisi Merkan (btw., koko kokeessa ei tainnut tulla yhtään edes läheltä piti -tilannetta).

Meillä kävi sinänsä hyvä tuuri, että ihan ekaa kertaa koko Mervin uran aikana se pääsi ensin suorittamaan. Maatessaanhan se kerää itseensä kunnon kiepit ja tuossa kun vielä niiden ah niin ihanien noutojen lisäksi pääsee hyvällä tuurilla näkemään vielä naapurikenttien eteenmenoja, niin mulla saattaapi olla käsissäni melkoinen viheltävä painekattila. Oli melko painostava helle ja vielä kun koko ns. "kesä" tähän asti on ollut sanalla sanoen (ainakin ilmojen puolesta) paska, monella kuumuus vaikutti jaksamiseen. Mervi ei kyllä yhtään nuupahda lämmössä. Tuskaisen odottelun jälkeen sitten päästiin itse asiaan, ja kun Merkka tulikin tiukasti kontaktia pitäen ilmoittautumiseen, tunsin toimintakykyni vähän palautuvan. 

Seuraamisessa se hinkui kun semmoinen brittiläisistä filmeistä tuttu teepannu, mutta se nyt ei ole mitään uutta. Mutta se ei oikeastaan edes edistänyt, se oli väljempi kuin yleensä PK-tottiksessa, tuntui vähän rennommalta. Siis ei missään nimessä rennolta, kun enhän minäkään ole, mutta tavallista vapautuneemmalta ja se oli selkeästi kuulolla ja mun kanssa. Mikä helpotus. Kenttä oli aika kapea, ja koska telineiden välissä siis oli kunnon rako, jäi seuraamisen sakaralle vähän vähänlaisesti tilaa ja jos sen teki oikean pituisena, niin tämmöinen persjalka huomasi kävelevänsä suoraan kohti piilossa istuvaa ohjaajaa joten jouduin tekemään pienen mutkan vasemmalle. Istumisessa ei ollut mitään ihmeellistä. Juoksusta maahanmeno ja luoksetulo tuntui myös hyvältä, annoin maahanmenokäskyn aika painokkaasti nyt, ettei jää istumaan, kun on nyt viime aikoina sellaistakin mahdollisuutta tarjonnut. Juoksusta seisomaan jääminen ja luoksari oli vähän jännempi, kun silmäkulmasta näin miten etutassut vielä liikahtivat ja pää painui aika alas, joten siinä juostessani mietin, että saattoipa mennä uudemman kerran maahan. Jäi kuitenkin seisomaan, oli vain joutunut vähän jarruttamaan. Hyvä hyvä. Kaksikiloisen noudossa pingahti aika reippaasti matkaan, ja koska vauhdin säilyttämiseksi treenaan aina jatkettuja heittoja, ei Merkka ihan osunut kapulaan, vaan hampsaisi ohi, korjasi kyllä tosi nopeasti ja toi reippaasti, luovuttikin jopa yhdellä käskyllä vallan. Ja sitten tultiin niihin telineisiin. Heitin kapulan metrisellä ihan vinoon, sinne vinoesteen taakse ja korjasin heiton. Nää on mulle aina niin vaikeita nää heitot, kun mulla ei ole yhtään ruista ranteissa. Enhän edes pysty syömään ruista. Lisäksi olen vasuri, joten oikealla kädellä kapuloiden paiskailu on joskus aika hasardia hommaa. Olin aivan paniikissa. Uusintaheiton sain osumaan jonnekin sinne metrisen taakse ja Mervi tekikin ihan kohtuullisen hyppynoudon. Menohyppy oli ilmava, tulohypyssä laskeutui lähes mun jalkoihin (se on se telemark-alastulo joka näyttää mäkihypyssä hyvältä muttei sovellu juurikaan PK-puolelle...), mistä syystä oli vähäsen vino. Itse olisin heittänyt kapulan kauempaa, mutta koska kentällä oli maahan spreijattu viiva, vanhana tokoilijana oletin että se on se heittokohta, vaikka saattoihan se olla myöskin se kohta, jonkan takaa pitää heittää. No eipä tuo ollut niin kovin tärkeää. Ja sitten se pelätty vinoeste. Sain kapulan heitettyä niin vinoon, että näin sen sieltä ei-metrisenpuoleiselta sivulta (oltiin jo tuomareilta varmistettu etukäteen, ettei haittaa vaikka heittää ulos kehästä - tokoilijat me), eli sen puolesta Mervi voisi ehkä tullakin oikean esteen yli. Toki se saattaisi myös ajatella, että nyt on kyllä metrisen kautta palauttaminen tehty haastavaksi, mutta hänhän tykkää haasteista... Sinne se Merkka siis katosi A-esteen taakse, ja tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt enkä uskaltanut edes vilkaista sitä hyppyestettä, jotenkin ajattelin että jos katson sinne päinkään, niin se Merkka sieltä tupsahtaa yli. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen se Merkan pää sitten kuitenkin ilmestyi kuin ilmestyikin ihan oikean esteen takaa, voi että minkä onnen tunteen siinä koin! Eteenmenon seuraamisessa Mervi oli parempi kuin moneen vuoteen. Toki se oli vähän edessä, mutta ei nykinyt eikä keulinut. Lähti kuin telkkä pöntöstä (mikä se nyt ei Merkalle ole kovin yllättävää), ja ensimmäisellä maahanmenokäskyllä hidasti. Tein hätäratkaisun ja karjaisin lähes heti perään uuden käskyn ja sillä neiti sitten pari metriä ennnen kentän loppua suvaitsi asettua maahan. Videolta katsottuna tein oikean ratkaisun, sillä hidastettuaan se lähti kiihdyttämään, ei siis millään olisi mennyt sen jälkeen enää yhdellä uusintakäskyllä maahan. Tälle on nyt ihan pakko tehdä jotain. Paikallamakuu oli skarppi. Tälle on tehty jotain, ja se jokin on auttanut.

Onnellinen tottiksesta suoriutunut

Piilossa istuessani spekuloin mahdollista loppupistemäärää. Oikeita liikevirheitähän ei tullut eikä muita mokiakaan kuin se ruma paluuhyppy ja eteenmenon tuplakäsky, mutta Mervi kyllä vinkui paljon. Se ei mölise eikä piippaa, se on sellainen korkea astmakohtausta muistuttava ääni, joten tätä sitten mietin, että kuinka paljon se kuului ja kuinka paljon se vaikuttaa arvosteluun. Ajattelin, että semmoinen vaikkapa 82 pistettä voisi olla aika realistinen tulos ja sillä jopa ehkä sitten voisi sinne metsään päästä. Arvosteluun mennessä olo oli joka tapauksessa hyvin helpottunut ja varovaisen toiveikas. Tuomari aloitti arvostelunsa kehumalla Mervin voimaa ja teknistä osaamista (Mervi ei ole koskaan kuullut sitä perinteistä "saisi tehdä/noutaa/pitää/hypätä/kiivetä vieläkin voimakkaamin" aika hyvin 12,7-kiloiselta, eiks jeh?!), ja miten hän jo luuli, ettei mistään nyt pääse pisteitä pudottamaan. Liikekohtaisesti seuraaminen, kaikki jäävät, se vinoeste (jeeeeee!!!) ja paikkamakuu olivat erinomaiset ("näin ei kyllä koskaan saisi sanoa, mutta ei huomautettavaa"). Seuraamisen alussa ääni oli kuulunut tuomareille asti. Hyppynouto oli erittäin hyvä ja se saakutin eteenmeno "vielä kuitenkin hyvä". Loppuarvosana erinomainen 96,5 pistettä. Ja olivat muuten jälkikoirien sekä koko päivän parhaat (olivat muuten koko viikonlopun kansallisten parhaat). Mervi teki siis yli keskiarvonsa (95 p.) kentällä, jossa tuomarina Seppo Hursti, joka ei aivan pistelingon maineesta ole tunnettu. Arvostelua kuunnellessa mun piti kääntää pää pois kun rupesi kyyneleet valumaan, Mervi osoitti kyllä kelpaavansa myös sellaisille, joille ei kuulemma kelpaa minkäänlainen suoritus. Ja maastopaikka varmistui jo saman tien, joten jotenkin siinä se koko päivän ja edellispäivän jännitys laukesi.

Myös lapsikoira alkaa ymmärtää penkkiurheilun päälle <3

Loppupäivä menikin sitten seurustellessa, muiden suorituksia katsellessa - onnistumisista iloitessa ja pettymyksissä myötäeläessä, Mervi sai katsella sitä rakastamaansa suojelua (sen koko kroppa elää mukana piilonkierroissa ja suu avautuu äänettömään haukkuun toverikoiran vartioidessa :-D Se jopa näkee suojelu-unia aina kun on päässyt katselemaan IPOa paikan päälle. Saatiin ajo-ohjeet maastoon ja käytiin vielä Varkauden tyttöjen Minnan ja Reetan kanssa syömässä. Hieno tunne, kun molemmat Peräkylän pessimistit olivat maastopaikan itselleen varmistaneet. Koko yhdistyksen jäsenistö pääsi maastoon. Ennen nukkumaanmenoa rupesin vielä ompeluhommiin, jos vaikka nuo kulahtaneet PK-liivit eivät enää tuomarille kelpaisikaan. Tai että olisi varaliivit taskussa jos jotain sattuupi. 

Viime tingassa tavoilleni uskollisena

Sunnuntaina lähdettiin ajelemaan puoli seitsemän maissa kohti kokoontumispaikkaa peräkkäin Elinan kanssa. Radiopuhelimilla yhteydenpitokin kätevästi onnistui. Arvoin meille jäljen numero 9, joten janalla tuli odottelua puolisentoista tuntia. Tässä se jännitys on toisenlaista - ja paljon miedompaa. Ennemminkin on ihan, että pääsisi nyt jo tekemään. Jana oli melko ryteikköistä, Mervi lähti hyvin, mutta tarkasteli jotain - ilmeisesti sienestäjän jättämää harhaa, tässä päästin sen liinasta ja kutsuin luokse. Eteni itsenäisesti jäljen leikkauskohtaan ja lähti vasemmalle metsään. Janalta lähti tuosta tarkastelusta (tai mun janakäytöksestä) 2 pistettä, jana-arvostelua en koskaan kuullut, joten se nyt jää vähän hämärän peittoon. Mutta hei, ei takajälkeä! Tähänkin mulla on nyt ollut vähän uudenlaista lähestymistapaa. Ensimmäinen keppi tuli heti. Siis just se sääntöjen sallima 50 m ja keppi. Sitten se samat sääntöjen määräämät 50 m, kulma ja mitä kummaa - taas keppi! Hyvä että näitä on treenattu! Heti ekan kepin jälkeen oli silputtua haperoa kasapäin, joten sienestäjä lienee tehnyt myyräntyötään siinä, onneksi olen tänä vuonna muistutellut niitä harhoja ja saanut siitä Merkalle lisää tarkkuutta. Sitten tulikin terävää kulmaa tiheään tahtiin, siellä välissä kolmoskeppi ja sitten semmoinen kiva pitkä suora. Mentiin hirveästä ryteiköstä ja päästin liinan päästä irti aikomuksenani ottaa Merkka ryteikön toiselta puolelta kiinni, mutta hän sitten otti ja lähti. Välillä aluskasvillisuudessa vilkkui räikeänpinkki solmu jälkipiuhan päässä ja yritin sitä pyydystää. Oltiin hakkuulla, jossa kasvoi mun korkuista heinää ja saniaista. Ajattelin, että no se peli on nyt menetetty, kun Merkka luukuttaa, se ei välttämättä enää kyllä keppejä nosta. Ja kun juostiin siellä peräkkäin kovaa kyytiä pelkkää suoraa suoraa suoraa, meinasi mulla kyllä usko loppua kerta kaikkiaan. Sitten se yllätteän tekikin kulman, sain liinasta kiinni ja kappas vain, neljäs keppi! Kehuin ja juotin Merkan, totta puhuakseni oli itsekin pakko ottaa vähän huikkaa, ja sitten matka jatkui yhdessä. Mietin, että positiivista: me ollaan jäljellä vielä ja ratatunnuksesta päätelle omalla jopa. Negatiivista: suoralle oli kyllä pakko jäädä keppi ja vaikka aikaa olisi, sitä ei tuossa paahteessa sinne viidakkoon kyllä se kuuluisa elävä Erkkikään lähde haravoimaan. Lisäksi vielä sen kolmoskepin jälkeen jäljentekijä oli ilmeisesti kaatunut ja taittanut risun, koska Mervi tarjosi sitä tulitikun paksuista, sormen pituista tikkua mulle keppinä niin toki rupesin ajattelemaan, että olisiko siellä ollut ihan oikea keppikin, että se vain huolimattomuuttaan nosti vaikka sen risun siitä vierestä, ääk. No, kohta tulikin taas kulma ja sitten nousi keppi. Ja koska oltiin vielä aivan meskellä metsää ja Mervi lähti päättäväisesti jatkamaan, tajusin, että ei hemmetti, se oli vasta vitoskeppi, mitään ei olla ylitetty. Loppuun tuli taas kolmensadan metrin kepitön suora ja vihdoin se kutonen! (Tai vihdoin ja vihdoin, ei ollut edes kahtakymmentä minuuttia vielä mennyt) Mervi oli taas aivan kaikkensa antanut, kieli roikkui maassa asti. Jaettiin siinä vielä viimeinen vesitilkka ja tielle tultaessa lähdin viime vuoden (ja lukuisien tavan kokeiden tapaan) taas talsimaan väärään suuntaan kohti autoa. Ärsyttävä kymmenen minuutin lenkki siellä paahteisella metsäautotiellä. Tähän täytyy kyllä sanoa, että soitin heti tällaisia tapauksia varten saamaamme numeroon ja sain väärät ohjeet. Siinä lähtöpaniikissa nyt tajunnut mitään auringon suuntaa ruveta katteleen. Kepit palautui kuitenkin ajoissa ja jäljeltä 168 pistettä.

Olipa siistii, tuumii Mervi

Jälki oli haastava ja jännittävä. Kivasti pientä kikkailua - ihan kuten pitääkin!

Ajoin harhaan myös matkalla esineruutuun, mutta ajattelin, että saapahan Mervi vähän palautua viileässä autossa. Kun kuulin, että ruutu on helppo, aavistin, että peli on menetetty. Ja nähdessäni ruudun, jonka toinen reuna oli ylämäkeä, tiesin sen. Merkka haki ensin vasemman takakulman esineen (no okei, propsit siitä, sitä kun ollaan reenattu vähän monta vuotta nyt), sitten se haki oikean takakulman esineen, ja sitten se juoksi loput ajasta. Se lähti ihan miljoonaa just sinne minne sen läheti, sammal vain pöllysi kuin Merkka kaahasi, se palasi yhtä nopeasti mun sivulle ja näin me haravoitiin ruutu läpi. Kun se kaasu hirttää kiinni, se hirttää kiinni. Mervi sanoi sen viimeisen sanan siis myös tänä viikonloppuna. Kun tuomari sanoi "Aika!" Merkka palasi mun viereen ilmeellä, jaa, mitäs sitten  tehtäis? Kun niin moni oli onnistunut maastoissa, tunsin tietysti karvaan pettymyksen tunteen, että mitali meni siinä (ja varsinkin kun kaikki oli ihan, että ai mitä? Ai ei muka nostanut? Siis miten se ei muka nostanut? Sehän oli ihan sikahelppo! Merville kuulkaas helppo ruutu on saamarinmoinen ryteikkö, jossa ei eteensä näe.) Saatiinpa kuitenkin 23 pistettä, olisi toki voinut huonomminkin mennä. Matkalla Toivasen Hanna kuitenkin soitti, että meidän pisteet riittivät kuitenkin pronssimitalille! 

Onhan se hienoa, Elina ja Tupla saivat hopeaa ja me pronssia, on se mielettömän upeaa! Nyt en voi enää kuvitella, että se viimevuotinen oli ikään kuin onnenkantamoinen, kyllä se Mervi vain on mieletön. Yhteensä saalistettiin siis 287,5 pistettä ja siis ykköstuloksen, SM-pronssin ja ensi vuoden kisapaikan varmistumisen lisäksi varmistettiin itsellemme maajoukkuepaikka NOM-kisareissulle! Niin kun minä sitä harmittelin viime vuonna, että kerrankin kun Mervi pääsee maajoukkueeseen, se pääsee vain jonnekin Jämille. Ei edes ulkomaille. Silloin kun olin joukkueenjohtajana vuonna 2011 nommeissa, haaveilin, että päästäisiin Merkankin kanssa joskus edustamaan Suomea ulkomaille ja nyt me sitten mennään. 

Meidän Veli Hiski ja Kaarina veivät suvereenisti haun kultamitalin, joten myös meidän upea joukkueemme voitti kultaa. Sama, loistava joukkue, joka viime vuonna otti pronssia. Ja huomattavaahan tässä on, että me kisataan kolmella, ei neljällä koiralla.

Peräkylän pessimistit joutuu pinnistelemään ettei vain vahingossa hymyile

Jäätävänhyvät sisko ja sen veli - yhteensä 5 hlökohtaista SM-mitalia

Kultainen LOL-joukkue  

Suomen parhaat jälkikoirakot ja virallinen tuuletus

...ja sama omalla koreografialla. Merviä ihmetyttää moinen ilakointi <3

Hurjan rankka viikonloppu. Henkisesti varsinkaan mun pääkoppa ei ole luotu kestämään tuollaista tunneskaalaa mitä tuossa joutuu käymään läpi. Harmi, ettei Mervin tottiksesta tänä vuonna ole kuvia, mutta video on kyllä tulossa. Nyt pari päivää rentoudutaan vain. Seuraavat treenit onkin vasta keskiviikkona ja nekin hakua.

Elämä balanssissa: raskaat työt ja raskaat huvit

PS. Mervistä on tullut vallan hassu. Sen mielestä yllättäen Tainan Miisa-vauva oli älyttömän ihana. Ei kyllä ollenkaan Merkan tyyliä tuommoinen, mutta kai se tunsi jotain lukkarinrakkautta olentoa kohtaan, joka kuolasi lähes yhtä paljon kuin hän itse <3

Kevään ensimmäinen

...leskenlehti

...uiminen

Jäänsärkijäksikö tässä nyt pitäisi ruveta...

...rantavahtivuoro

...pyörälenkki

Hirveästi ei olla muka ehditty treenaamaan. Kerran hakua, jossa Mervi taas kunnostautui. Ensimmäisellä pistolla nosti maalimiehen, sen jälkeen ei. Hienosti kyllä quasi-työskenteli ja näytti ihan prolta, mutta taas ne pikku hidasteet siellä hänen matkallaan joita olisi pitänyt ilmaisemaan ruveta, ei ei. Terttu teki saman radan oikein mallikkaasti, en oikein keksimälläkään keksi mitään parannettavaa siitä.

Etsintäkettu täydessä tällingissä <3

Maalimies? Onxe jotain syötävää?!

Lauantaina kävin yksin treenaamassa tokoa. Tein Tertulle voittajan liikkeitä kokonaisuutena ja vähän piti ottaa ikään kuin palkattomuutta, mutta se vähän ryöstäytyi käsistä ja kolmannen liikkeen jälkeen vähän oli pakko palkata hieno luoksetulo ja sitten pikkuisen kokonaisesta ruudusta ja ihan vähän toisen noudon luovutuksesta kun niitä on kaksi peräkkäin ja tunnarista vähän namia kun se on ollut niin vaikea ja kaukoista vielä jotain kun se ei vielä oikein osaa... Mervi teki - yllätys yllätys - ruutua...

Sunnuntaina nähtiin Tarjan kanssa Kouvolassa tokotreenien merkeissä. Treenien jälkeen käytiin vielä lenkillä ns. "ihmisten ilmoilla" ja tulipa taas mieleen että onpa kiva asua täällä Peräkylillä missä juuri koskaan ei tule ketään vastaan.

Se on taas se aika vuodesta...

Elikkäs elikkäs! :-D Tänään vietetään taas sitä Michael Akrigolan päivää mikä viellä paremmin Suomenkielenpäivänä tunnetaan ja niimpä teen taas sen tratidionaalisen Suomenkielenpäivän postauksen niinkun viimmevuonnakkin jo tein! :-D Jos ketä kiinostaa lukea miten olen kehittynyt tässä äidin kielessä voi käydä lukemassa viimmevuoden textin täältä!!!1! :-D Kyllä nyt varmaan lukiat arvaa mitä olen viimesyksystä asti itä suomen yli opistossa opiskellut....:-D Nojoo ei pidetä hulluja jännityksessä vain voin kertoa että olen opiskellut lisää Suomen kieli oppia ja muoto oppia ja kaikenlisäksi minun pitäisi valmistua tässä kohtapuoliin Suomenkielen Opettajaksi! :-D Eikös kuulllostakkin hyvälle? :-D Viellä hyvemmälle tietty kuullllostaisi jos saisin vielä työ paikan Suomenkielen opena :-D 

Nää ne vasta olikin bileet 

Mutta asiaan ja tämähän on koira harrastus aiheinen bloki joten ketään ei varmaan mun yksityis elämän jorinat kauheesti kiinosta. :-) Pääsiäis pyhät on nytten sitten taas vietetty. :-) Pitkä-Perjantaina kävin parintunnin umpi metsä kävelyllä koirien kanssa ja hyvin jaksoi kyllä Mairekin koko reissun. :-)

Iitin kirkon kylässä löytyy hiiden kivi 

Pääisäis Lauantaina oli meidän haku ryhmän virallinen maasto kauden avajais treeni vaikka toki ollaan enenpi ja vähenpi lähes koko talvi reenailtukkin. :-) Ensin tehtiin hakua ja Mervi olikin vallan pätevä vaikka minä mokasin kun kadotin täysin suunta vaiston ja lähettelin sitä sinne jossa se oli jo käynyt ja lopulta viimeisellä pistolla se rupesi vähän homo volttaamaan joka ratkesi silleen että sanoin sille mene pliis enkä pelkästään mene. :-) On se tarkkaa ettei puhu koiralle rumasti. :-) Mutta kuten sanottu se oli minun moka ei koiran. :-) Tertun kanssa jo viimmeksi päätin alkaa menemään vähän pois mukavuus alueelta ja tein sillekkin vähän tyhjää sinne joukkoon ja se meni kyllä tosi hienosti!!! :-) Upposi syvälle ja kääntyi oikeaan suuntaan josta olin vallan ylpeä. :-)

Tyytyväinen haku koira

Sitten otettiin esine ruutua. :-D Merkka oli aikas näppärä ja nosti jopa yhdellä lähetyksellä etu esineen mikä on sen konpastus kivi aina ollut ja lienee tulee ollakkin... :-D Tertusta en yhtään osannut sanoa että lieneekö koko hupakko yhtään muistaakkaan mitä koko esine ruutu on joten sille näytettiin yksi esine ja muut kaksi se sitten toi hyvin eli muistihan se. :-D

Viellä ehdittiin ottamaan yksi pieni haku kierros ja tähän pääsi Terttu ottamaan ilmaisuja irto rullilla. :-) Aika hyvin meni ja yksi ukko oli jopa umpi piilossa josta ei Terttu hämääntynyt vain meni, kun vanha kongkari maahan näytöllä vaikka vähän epäilin ettei välttis sitä ehkä varmaan tajua mutta tajusi kuitenkin! :-)

Käytiin viellä treenien jälkeen Abclla vähän turisemassa ja olikin vallan jännää ajaa sinne kuin mun Foortista on hajonnut tuuli lasin pyyhkiät joten sateella joudun avaan sivu ikkunaa ja sitten ikkunan pesu lastalla kaapia vettä pois näkö kentästä. :-( Ainoa toiminto koko tuuli lasin pesu ja pyyhkiä systeemissä mikä toimii on ne pienet pesiät mitkä pesee ajo valot ja nekään ei toimi vivusta vääntäessä vain automaattisesti jokakerta, kuin laitan virtaavaimen virta lukkoon. :-( Että vaikka lekendaarinen ooppeli on historiaa niin auto bropleemat jatkuu ainavaan... :-(

Pääsiäis Sunnuntaina olin käymässä porukoilla Kotkassa ja ei siis harrastettu mitään varsinaista koira urheilu lajia mutta käytiin kuitenkin ihan kunnon lenkillä ja parituntia siinnäkin vierähti samalla muutamat ceo kätköt hakien. :-D Mairekin pisti kunnolla töppöstä toisen eteen se selvästi aina innostuu uusista tai vähän vieraammista lenkki maastoista. :-D Laitan sille toiseen taka tassuun aina pari kerrosta gopan sidettä kun siittä voi mennä iho rikki kun se vähän laahaa sitä toista taka jalkaa. :-D

Langin kosken keisarillinen kalastus maja missä kesä mökkeili venäjän Zaari 

Toisena Pääsiäis päivänä elikkäs Maanantaina meidän piti tokoilla kera Elinan ja Tarjan mutta Tarja joutui perumaan joten päätettiin kera Elinan vaihtaa toko suunnitelmat jälki kauden korkkaukseksi. :-) Mentiin Pukki kankaalle missä oli sulaa metsässä mutta tiet viellä aika huonossa kunnossa. :-) Sekä Tepalle että Merkalle tehtiin vähän alle puolenkilo metrin jälki missä oli 3 kpltta keppiä molemmilla. :-)Tässäkin taas vähän jännitti että muistaako se Tepa mitä koko jäljestys edes on mutta hyvimpä tuo näytti muistavan ja jäljesi tosi hienosti kaikki kepit nostaen. :-) Ja Mervikin teki hyvää työtä vaikka yhdestä kulmasta meni vähän vauhdilla yli palaten kuitenkin omalle jäljelleen. :-)

Mervi mammakin löysi jälki kepin

Tehtiin myös esine ruutu missä Mervi ei nyt sitten enään nostanutkaan sitä etu esinettä vain juoksi siittä komealla laukalla montakertaa melkein päältä yli, kuin ei vain kerkiä haistella mukamas. :-( Ja Terttu reakoi siihen heti ja nosti sen välittömästi vaikkei omaa niimpaljoa kokemusta!!!1 :-)

Tepa löysi 7:män juttua:
3kpltta esine ruutu esineitä
1kpltta sieni veitsen jälki mettästä
3kpltta jälki keppiä

Sitten mentiin viellä pienen kahvi paussin jälkeen ylä asteen kentälle treenaamaan sitä tokoa. :-D Mervi meni jopa sinne ruutuun perille asti joten saatoin keskittyä sen kera johonkin muuhun väännön aiheeseen miksi tälläkertaa valikoitui seuraamis liike mikä varsinkin zedarissa elikkä entisessä neliö kävelyssä on alaarvoisen luokatonta, kuin edistää ja auraa ja aina kun menee maahan niin melkein minut kanppaa siinä ja konpastun siihen. :-( Muttamutta näköjään tuo ruutu bropleema nyt sitten on siirtynyt Terttuun, kuin jäi siihen etu reunalle. :-( Koirat vaihtuu ongelmat pysyy :-( Mutta noin päällisimpuolin olin kyllä tyytyväinen Terttuun, ja varsinkin sen asenteeseen ja iloiseen olemukseen ja kohta pientä viilausta vaille on ne voittaja luokan liikkeetkin kasassa mitä en aijo pantata niinkauan, kun tuota avointaluokkaa. ;-)

Niin samallaiset ja kuitenkin niin erillaiset <3

Rae ruoho mikä oikeesti oli vehnää ei kerennyt ihan kasvaa Pääsiäiseksi ;-)

Pääsiäisen jälkeisenä Tiistaina mentiin ilta lenkille Marjo kankaalle kera Elinan. Koirat olivat aivan hirmuisen kuraisia ja jokunen heistä kävi vähän uimassakin... Mutta kyllä ne nauttivatkin kun saavat kavereiden kanssa juoksennella. Rauhallisemmin ottavat arvokkaat vanhemmat lady koirat Sina ja Maire, Emmi (mikä kyllä on itseasiassa jopa vanhempi mitä Sina) menee kaikkien edellä ja Terttu juoksee hirmu kyytiä joko REM:iä jahdaten tai Mervissä roikkuen. On se kiva että kaikkia pystyy yhdessä lenkittämään eikä kukaan ole agressiivinen. Emmi oli nuorenpana tosin välillä vähän kärttyisä koska selkä kivut. Nykyjään se vaan on kaikkien kaveri ja poika koirat ovat siihen aika lääpällään. Varmaan se kevät ja ne hormooonit ;-)

Kaikille lukioille mahtavaa Suomenkielen päivää! On se hieno että meillä on näin hieno oma kieli ja oma isämmaa!!!11

Pääsiäinen

Kannibaali-Niina vaanii uhrejaan, pieniä viattomia pajunkissoja.

Kesäaikaan vaan olo makeeta on

Siis vittuileeko tuo luontoäiti vai mikä juttu tää on? Siirretään kellot kesäaikaan, aamulla katsot ikkunasta ja siellä tulee vaakasuorassa lunta. Ja sitä sitten jatkuu iloisesti koko päivän. Onneksi aito pessimisti ei vie lumikolaa kesäteloille ainakaan ennen juhannusta (ja juhannuksenakin se ajattelee, että mitä sitä nyt enää poies viemään, kohta sitä saadaan taas, sitä taivaan valkoista kuonaa. Elämme ikuista talvea. How cool is that.)

Koiratkii tykkäävätten

Ehdittiin onneksi hakutreenikausi korkata, kahdet treenit jopa. Wuhuu. Lauantaina oltiin Lahden suunnilla taas pitkästä aikaa ja Mervi otti - myös pitkästä aikaa - ihan rataa. Se teki alkuun hyviä pistoja, paitsi etteivät ne olleet tarpeeksi syviä. Tai siis kepeästi olivat sen 50 m puoleensa, mutta jos rata on ainakin sen 80 m per puoli niin ei se ihan riitä. Jouduin siis pari ensimmäistä pistoa uusimaan, mutta Mervi kesti sen hyvin. Pitkästä aikaa oli enemmän kuin kolme henkeä treeneissä ja niinpä keskilinjallekin liikeni ihmisiä, ja sekin Merviä selvästi häiritsi. Siis häiritsi niin, ettei se metsästä tullessaan niin katsonut että missä minä olen, kunhan juoksi sieltä vain jotain random-ihmistä kohti. Ja kun niitä ihmisiä käveli siinä k-linjalla sinne tänne. Ihan kivasti kuitenkin teki hommia ja löysikin, ilmaisu-suorapalkka-ilmaisu. Terttu teki ihan vain suoraanmenoa, täytyy nyt senkin kohdalla asennoitua siihen, että vähän poistuu mukavuusalueelta eikä jää junnaamaan. 

Ehdittiin kivasti vielä ottaa kierros ilmaisuja. Mistä puheen ollen Tepalla meni tassu taas vaihteeksi sinne rullan ja pannan väliin, tosin vasta mm:n kanssa leikkiessä. Käykö tässäkin nyt niin, etten saa sille norskia "asennettua"? Ja tämän harmittavan takaiskun musertavuus konkretisoituu siinä, että nyt vasta tajusin, että voin tuunata rullaa peittämällä sen ruman työmiehenoranssin jollain Tertulle mieluisan värisellä teipillä :-( Joo, tiedän, oikea oppikirjaesimerkki first world problemista, mutta yrittäkee ymmärtää, kun on näin upea ja täydellinen elämä, niin tuollaisetkin pikkuseikat saavuttavat odottamattoman massiiviset mittasuhteet. Niin, ja koko treenin ajan satoi vettä ja oli kylmä. Vali vali.

Hakutreenien jälkeen käytiin pikaiset sumpit ryystämässä ja itseämme lämmittelemässä ja siitä matka jatkui Korkeavireelle tokoilemaan. Mervi oli vaihteeksi ihan kiltti, se meni ruutuun (joka olis samassa paikassa kuin silloin kun se kosahti), vaikka sitä yritettiin rouhaista matkalla. Luulen, ettei se edes huomannut sitä. Teki myös tunnaria ja ohjattua ja hyppynoutoa vinoilla heitoilla ja sitten seuraamista, joka nyt ei ehkä ihan siinä kuosissa ole, jossa se on ollut silloin kun ollaan tosissaan hampaat irvessä treenattu, mutta yllättävän siisti. 

Toveri makaa kovalla ja kylmällä betonilla. Minutkin oli käsketty ho-
meisen vanhan mattorullan päälle, mutta elämä on täynnä valintoja.

Terttuli teki vähän avoimen liikkeitä liikkuroituna, hyppyä, kaukoa, jotain jääviä, noutoa. Välillä vähän jotain isojen tyttöjen temppuja kuten ruutua ja tunnariakin, paikallaanmakasi ja istui (ja kokeili että saako siinä mennä maahan jos on tylsää - kuulemma ei). 

Jaakko ja Terttu käyttävät aina hyväkseen muunrotuisia vieruskavereita,
mutta kyllä nää valkkaritkin on jo niin nähty.

Eilen sunnuntaina olikin sitten Terttu Marjatan toko-koe Kouvolassa. Vaikea on päästä kokeisiin ja tuo oli ainoa vaihtoehto siinä mielessä, että jäsenillä oli etuosallistumisoikeus. Ja onhan Kuvola suhtiinsa lähellä, että eihän siinä mitään. Vaikka Tertun AVO-luokka alkoi vasta iltapäivällä, halusin heti aamusta lähteä katsomaan EVL:aa. Jotenkin tosi vaikeaa käydä kokeissa uuden koiran kanssa kun ei ole mitään rutiinia! Ei oikein tiedä miten optimaalisesti valmistuisi kehään, mitä kandee tehdä ja mitä ehdottomasti ei. (Tosin Mervin kanssa en ehkä vieläkään tiedä...) Päädyin sitten pikku lenkkiin, saivat juosta Mervin kanssa kunnolla, sitten sisään halliin, jossa Terttu härvelsi ihan onnessaan kuten vain Terttu osaa, sitten autoon, sitten vähän pientä lämmittelyä ja leikkiä ja takaisin halliin ja siinähän Terttu rauhoittui selälleen makailemaan ja ajattelin,etten saa sitä edes hereille... Terttu oli avoimen eka koira, tuomarina oli Harri Laisi ja liikkurina Harri Laisin vaimo. Liikkeet vähän eri järjestyksessä kuin tavallisesti. Terttu teki ihan omatasoisensa suorituksen, se oli niin kovin iloinen pieni koira ja sai 183 pistettä ja näin ollen myös ykkösen (luokkavoitolla ja kunniapalkinnolla höystettynä). Isojen Tyttöjen Liikkeet, here we come! 

Vaikea uskoa, että mulla on noin hilpeä koira - ja vielä omatekemä?!

Luokanvaihtokahvit Tepan palkintomukista

Äitikoira Mervi kruunattiin kennelpiirimme vuoden TOKO- sekä palveluskoiraksi. Kun minua pyydettiin lähettämään tuloksia, en muistanut, että siitä seuraa niitä kiertopalkintoja. Inhottaa aina kun tulee se hetki kun niistä pitää yrittää päästä eroon ja kukaan ei halua vastaanottaa niitä. Muistan sen yhdenkin kerran, kun mulla oli PK-piirinmestispytty ja ne seuraavat mestikset oli seuraavana päivänä ja minä olin lähdössä leirille ja ajelin ympäri seutukuntaa koko illan sen hemmetin pölynkerääjän kanssa ja yritin soitella ympäriinsä ihmisille että ottakee ottakee.

Nyt(kään) ei oikein juttu luista (ts. jutunjuurta ei vain ole), joten loppuun vielä pari valokuvaa viikon varrelta.

Mulla on räkälimppi ohimolla...

...koska mun oma äiti sylkee mun päälle.
Mokomakin vanha laama.

Mervin pehmeä puoli vol.2: lempitytär pääsee kainaloon yön hiljaisina tunteina

Mee ny hemmetin kuuseen sen kameras kaa...

Tokoa, nenäjuttuja, Tertun pennut ja muita kuriositeetteja

Olen ihan otettu, että moni on pyytänyt blogin päivitystä. Sellaisetkin, joiden en edes tiennyt tätä lukevan. *punastumio* Mitään maata mullistavaa tai sellaista, minkä olettaisin ketään kiinnostavan, ei kyllä ole tapahtunut. Jonkun verran ollaan treenattu, enemmänkin voisi.

Aika harvoin pääsee näkemään omassa pihassa

Tokoa ollaan tehty taas eri porukoissa. Ollaan Elinan kanssa jopa tosi tosi reippaana oltu  Lahdessa hallilla ennen aamukasia?!! Näistä treeneistä ei jälkipolville ole jäänyt mitään kerrottavaa - mutta kerron nyt kuitenkin. Mervillä kun oli synttärit, päätin että se saa tehdä tosi kivat ja rennot treenit eikä turhia nipoteta. Oltiin meidän hakuporukan kanssa Korkeavireellä. Kolme koiraa treenasi kerralla, ja niinpä sattuikin sillä tavalla, että Riikan Velmun ohjatun kapulat olivat siinä Mervin ruutuunmenomatkan varrella niin, että oikea kapula oli lähes ruudussa ja Mervi teki ruutua. Koska Merkka tietää, ettei niitä kapuloita saa ottaa, se vähän väisti niitä ja meni ruudussa tosi huonoon paikkaan, vasempaan reunaan vallan. Koska olen rutinoituneesti tiukkapipomoodissa Merkan kanssa treenatessani, otin liikkeen uudestaan. Tällä kertaa Mervi jäi liian eteen. Sydämen ääni olkapäällä sanoi, että etkö muka muista, sillä on synttäritreenit ja kaikki piti olla kivaa ja onnistua (ja jotkut ihan alvariinsa treenaa silleen...?! Ei ummarra mervinomistaja tämmöistä...). Se pieni järjen ääni yritti toisella olkapäällä piipittää, että nyt ei kyllä Mervin kanssa noin voi tehdä ja että kandeisko nyt ajatella, mutta se paljon kovempi sydämen ääni vain huusi korvaan, että synttärit, kivaa, hyvä mieli, onnellisuutta, positiivista energiaa, rauhaa ja rakkautta. Järjen ääni tyytyi hiljaa mutisemaan, että noh, niin makaa kuin petaa. Ja hyväksyin sen vähän sinnepäin -ruudunpaikan.

Sitten otettiin ohjattu, jossa Mervi päätti ottaa keskikapulan. Se ajatteli, että jos nyt ruudussakin saa mennä ihan mihin tahtoo, niin kai nyt kaiken logiikan mukaan ohjatussakin saa ottaa just sen kapulan minkä haluaa. Ja me väännettiin. Ja väännettiin. Pelkäsin jo, että halliaika loppuu, että pitääkö mun synttäreistä huolimatta vallan suuttua... Mutta kai se Mervkin sitten tajusi, että on ehkä vähän överiä nyt kyllä yrittää sitä keskikapulaa (ehkä kymmenen yrityksen jälkeen, mutta kuitenkin!) ja päätti sitten hakea sen oikean, mutta rynnisti kapulalle ja antoi sille kyytiä hallin peräseinään asti, lähti tuomaan sitä minua kohti, mutta pudotti matkalla ja päätti itse vauhtipalkata itsensä jossain mun takana maassa makaavaan leluun. Jeskamandeera. Ja minä vain nauroin.

Seuraavat neljä tuntia maksettua, kallista halliaikaa käytinkin sitten Mervin kanssa ruudun paikasta neuvottelemiseen. Se järjen ääni yritti näsäviisastella jotain tyyliin niin makaa kuin petaa ja minkä taakseen jättää jne., mutta meinasi kyllä vallan epätoivo iskeä. Oikeesti, yhden kerran katsoin läpi sormien vähän... Vaati valehtelematta satoja toistoja, että sain Merkan uskomaan, että kyllä nyt on ihan pakko mennä sinne minne on aina ollut pakko mennä. Ja kyllä (kukkahattutädit lopettaa lukemisen tähän - tai jatkaa omalla vastuulla) ihan pannasta raahasin sen aina oikeaan kohtaan ja aina se itsepintaisesti meni sinne vasempaan sivuun tai vaihtoehtoisesti etureunaan. Kerran, se taisi olla kolmas treenisessio, se ihan vahingossa meni oikeaan paikkaan ja kun sanoin sille, että no niin, nyt olit toosi toosi taitava ja olin heittämässä namia siitä, Mervi katsoi minua hyvin haastavasti suoraan silmiin ja astui pitkällä ristiaskeleella sinne fucking vasempaan reunaan. Oli ihan, että jaa, mä oon tässä nyt tuntikausia vääntänyt ja ihan kokonaisen kuivahtaneen Frolicin meinasit palkaksi antaa?! Kolmen tunnin työstä?! Gimme a break (ts. ball)! Ja sen jälkeen vielä ainakin tunteroinen väännettiin... Mutta minä voitin! 

Tarja Martinpuro seurasi yhtenä keskiviikkona tätä meidän vääntöä, ja seuraavana keskiviikkona kun taas treenattiin, niin sanoin että Merkka ottaa kokonaisuutta, neljä liikettä ja Tarja saa päättää mitkä. No, sehän päätti että aloitetaan ruudulla, ja niinhän me aloitettiin ja ihan pientä voitonriemua tunsin kun Tarja varmaan ajatteli, että kattotaas miten tytön käy ja minä vain pokkana lähetin Mervin sinne ruutuun ja se yhtä pokkana meni sinne ja tehtiin liike loppuun ihan kuin se olisi ihan pässinlihaa :-D Mutta että kyllä minä joskus toivoisin vähän helpommalla pääseväni. Mutta samalla mun täytyy kyllä ihailla vähän tuota Merkka-Petterin asennetta. Kyllä sillä on pokkaa. Ja mitään et kyllä ilmaiseksi saa. Eikä aina tartte olla kivaa. Jotenkin sopii mulle kun tää elämä muutenkin on sellaista kivireen vetämistä. Olisihan se nyt ihan epäloogista shaibaa että edes se mukavaksi ajanvietteeksi tarkoitettu koiraharrastus olisi iloista ja rentouttavaa...?!!! (Terttu tosin yrittää lanseerata tätä ajatusmallia, mulle tulee varmaan kaiken muun kuuppahäikän lisäksi vielä jakomielitauti noiden kanssa...)

"Tämä asia painetaan sitten villasella. Villasella painetaan. Sormien läpi katsotaan tätä sitten. Koirana veräjästä pääsen minä tästä. Veräjästä singahtaa koira ruutuun. Villaisella painettu koira. Sormien läpi näkee sen villasella painetun koiran kun se menee sieltä veräjästä ruutuun. Villakoira menee. Sen näkee sitten silmällä siitä. Ei nääkään lääkkeet toimi. Kaikki lääkitys on ihan puhdasta scheissea. JUMALAUTA!"

Mä kyllä kiltisti tepastelen mihin mamma käskee

...siitä kun voi saada vaiks lelun :-)

Hakutreeneihin tuli pikku huilitauko kun sitä lunta vain tuli ja tuli ja tuli. Otettiin sitten ilmaisuja kentällä ja vähän metsässäkin, ja ihan oikeiden hakutreenejen pariin päästiin taas viime viikolla. Voi että oli tytöt innoissaan. Mervihän ei ole treenannut mitään hakuun viittaavaakaan (ilmaisut kentällä toimisivat sille kyllä varmaan ihan kivoina nostatustreeneinä, mutta... Ei ehkä mitään järkeä. Tosin ei meidän touhuissa ehkä muutenkaan ole... kts. yllä.) Siihen nähden Merkka pelitti kyllä ihan kivasti. Ihan perustreeni kolmella löydöllä, joista kahdessa ilmaisut ja viimeisellä suorapalkka, ainoa isompi virhe oli että oli hyppinyt Elinan päällä ekalla löydöllä ennen rullan ottamista. Terttu oli sitten kyllä melkoisen kuriton. Se oli ihan teiniasenteella päättänyt, että hän kyllä tietää missä se ensimmäinen maaimies on, ja kun se ei ollutkaan siellä, hän sitten juoksenteli etsien sinne tänne, ei totellut huutoja, päätti sitten ukon löydettyään että kun nyt tällä puolella ollaan niin hänpä tarkastaa tämän koko alueen tämän puolen nyt samalla eikä meinannut tulla pois vaikka kuinka huusin. Vähän otin tukasta kiinni ja sanoin, että on nyt kerta kaikkiaan hyi, mulla on jo yksi vaikea hakukoira, Tertun pitää olla se helppo ja kiltti. Sitten Terttu oli ihan, että aijjaa, sori, ja meni niin hienosti lopputreenin.

Noilla korvilla on kyllä turha yrittää mitään
"mä en kuullu" -juttuja

Jes, tästä se taas alkaa, se idioottihaukku ja mamman itkettäminen!

Vähän ovat enempikin tytöt päässeet nenähommiin kun aloitin geokätköilyn. Ensin ihan sattumalta semmoinen purkki, jolla oli käyty 3 päivää aiemmin sattui Tertun nenään, se oli ihan, että hei mamma täällä on joku juttu ja kehuin sitä toki vuolaasti. Sen jälkeen varsinkin Mervi on kunnostautunut kätköpurkkien löytäjänä. Hämmentävintä siinä on se, että kun se näkee, että rupean jossain metsän siimeksessä gepsin kanss pyörimään ja mutisemaan, että jossain täällä, se usein menee suoraan purkille, että tätä varmaan etsit. Ihan vapaaehtoisesti, ilman käskyjä, vain, koska se tietää mitä haluan. Hahaa, nyt se on paljastettu, se Mervin salattu, pehmeämpi puoli. Ja joka kerta ajattelen, että pitää muistaa ottaa jotain herkkuja mukaan että saa palkattua kun jotain löytävät, mutta tähän mennessä ollaan siis vain menty näin: 

Oikeastaan kaikista hämmästyttävintä on, että viimeiset kaksi purkkia ovat olleet lumen alla koko talven, viimeksi niillä on käyty viime vuoden marraskuussa. Pistää kyllä vähän miettimään, että jos koira löytää ne sen kummemmin aktiivisesti etsimättä (silleen ympäriinsä pyörimättä ja sniff-sniff-sniff-haistamatta) lähes neljä kuukautta paikoillaan maannet kovamuoviset/metalliset purkit, niin ei nyt luulisi olevan ihan oikeesti nyt kovin hemmetin vaikeaa:

Vissiin tätä etit?!!

a) löytää sieltä 100 x 100-300 m:n hakuradalta 3 kpl 40 - 120 kg hengittävää, hikoilevaa jne. ihmislihaa, jotka just on sinne menneet;

b) löytää sieltä 50 x 50 m:n esineruudusta kolme sinne justiinsa vietyä kohtalaisen kokoista käyttöesinettä, yleensä semmoista materiaalia, johon ihmisen ja edellisten koirien haju vieläpä aika hyvin tarttuu;

c) muutaman ihan reilun kokoisen puisen tunnarikapulan joukosta sen yhden ainoan, jota se oma ohjaaja (jota haistellaan enempi/vähempi 24/7) klähminyt jännityksestä hikoilevilla käsillänsä. 

Ja onhan näitä nyt muitakin; jälkikepit, tarkkuusesineet jne... Toki työtapaturmia sattuu aina, mutta ihan rehellisesti omien koirien kohdalla kyse on kyllä varmasti ainakin 90 prosenttisesti siitä, että ne on väärässä vireessä kyetäkseen suoriutumaan hommasta. Ja Mervin kohdalla se tarkoittaa liian korkeaa virettä, Tertulla ehkä enemmän sitä, että se ei ole satavarma, mitä siltä odotan. Eli väärin koulutettu, ei jatkoon. 

Minä ihan itte löysin! 

Haussa se ainakin Mervin kohdalla on selkeästi sitä, että se suorittaa niitä pistoja mulle. Sen mentaliteetti on aina ollut, että ukot nostetaan, jos ne kohdalle osuu. Aiemmin niihin siis melkein joutui törmäämään, että Mervi ne nosti, nykyään se jo hajun saatuaan jää tarkentamaan ja etsimään, mutta tuo - mitenkä sen nyt sanoisi - hallinnan ja itsenäisen työskentelyn tasapaino on siltä täysin hukassa, vaakakuppi kallistuu täysin sinne hallinnan puoleen. Oikeesti on tosi tosi hämmentävää, että justiinsa Mervin kaltaisella koiralla asia on näin, loogisempaa mun mielestä olisi, että Mervi olisi sellainen reikä päässä mamman käskyistä välittämättä ukot vaikka kiven silmästä nostava jyrä, mutta ei. Tämä hakujuttu on kummallinen kupru sen luonteessa kun se tuntuu niin päinvastaiselta sen muihin luonteenpiirteisiin ja harrastusominaisuuksiin verrattuna. Ja tämän kun opin ymmärtämään, oli maito ns. jo kaatunut. 

Sitten kun vertaa esim. Maireen tai Emmiin, mutta varsinkin Emmiin, nämähän ovat hälyryhmän pelastuskoiria evp., niin niillehän tärkeintä on aina ollut se, että se ihminen löytyy, tyylillä ei väliä. Saa jäljestääkin ja joskus se on jopa suotavaa. Kun paljon tekee partiointia ja ne lähetykset on vain siksi, että haluaa nyt ihan vain tuon ja tuon paikan tarkistaa, niin veikkaan, että koiraeläin oppiipi ihan itsekseen etsimään niitä alueita aika kattavasti. Näyttäväähän sellainen meno ei välttämättä ole kun jaksamisen kannalta vauhtia on vähempi, mutta myös se mielentila on vähemmän suorittamista ja juoksemista, enemmän sitä etsimistä. Siis nämä nyt ei oo mitään yleistyksiä, ihan omien koirien kautta reflektoin näitä juttuja. Itsepäinen ja sitkeä pitää olla ja minä ainakin olen treenannut sitä, että jos koira on hajulla ja huudan sitä kuinka lujasti, niin pois ei tulla. Ja se koirahan voi olla hajulla (esim. jäljestäessään) jo aika kauan ennen kun se varsinaisesti löytää mm:n. (Toki mulla on aina ollut se "turvasana" jota totellaan viivana vaikka löytyisi mikä Kiinan keisari sieltä mettästä, mutta nuo tavan huutelut.) Niinpä Emmi, joka on mun koirista selkeästi ohjaajanöyrin ja "kiltein" (no ok, Terusta saattaa tulla yhtä kiltti), oli just sellainen hakukoira, joka ei turhille tyhjille uponnut (sain sen PK-hakua silmällä pitäen opetettua tekemään tyhjiä, mutta ne näytti just siltä, että muodon vuoksi vähän koukkastaan), mutta sitten hyvin itsenäisesti ja pistojen laatikkomuodoista välittämättä nosti niitä ukkoja ties kuinka kaukaa mun huudoista välittämättä. PK-kokeessa se viisi minuuttia koiran poissaoloa ja täydellistä huutoihin reagoimattomuutta on btw. aika hemmetin pitkä aika. Varsinkin jos koko rataan meni se kahdeksan minuuttia... Mutta huomattavasti helpompaa on yrittää vääntää itsenäisestä, vain maalimiehiin fokusoituneesta koirasta jonkinmoinen hakukoira kun koirasta, jolle se keskilinjan itkevä muija ja ne suorat laatikkopistot ovat tuhat kertaa tärkeämmät kuin ne aina samat itsensä sinne maastoon hukkaavat uuvatit. Olkoonkin, että niillä on pallot.

 Tarinan opetus? Tepa on saanut vähän enemmän vänkyräpistoja ja pientä ylisitkeää etsimistä anteeksi kuin äitikoira. Minä luulen (tai no ainakin uskon ja toivon), että meidän yhteistyö ja suhde ihan muualla kuin hakumetsässä auttaa saamaan sen "ruotuun" jos siitä ihan kuriton tulee.

Sitten otsikon kolmanteen aihealueeseen: Päivisin Tertulla ei ole aikaa mihinkään kotileikkeihin, mutta öisin sen äidinvaistot heräävät ja jossain vaiheessa se hipsii sängystä hakemaan vauvansa nukkumaan. Se tekee sen ihan hipihiljaa, mikä sinänsä on aika kunnioitettava suoritus, koska tuo punainen vauva päästää hirveän äänen kun siihen vähänkään koskee. Yleensä huomaan vauvojen sänkyyn ilmestymisen siitä, että käännyn unissani ja lysähdän sen punaisen päälle, ja siltä pääsee kauhea rääkäisy. Se taas herättää Emmin, jolla on hirvittävä fiksaatio siihen Tertun punaiseen vauvaan, mulla on jopa video, kun se rökittää sitä, mutta en nyt julkaise sitä koska a) en tiedä missä se on b) kyllä Anja Eerikäinen haudassaan kääntyisi kun noin pahoinpidellään toista pientä. Terttu yrittää sankarillisesti puolustaa pieniään, koska siniseltä pikkuiselta Emmi on jo syönyt puolet jaloista. Minä sitten kyllä lopetan moiset nukkeleikit ja kerään vauvat pois ja Terttu tyytyy hoivaamaan Ninniä.

Toinen on liikuntavammainen ja toinen ilmeestä päätellen ehta vajukki

No tää sit niinku hoivais tätä sit

Tänne ei mitään haisevia mummoja huolita, mee muualle!

Minusta ei kukaan tykkää, aina jätetään ulkopuolelle :'(

Sellaista se, elämä peräkylillä.