Vähiten paska

Jaahas, tämä jos mikä on syy herättää blogi horroksesta. Kisakertomusta palveluskoirien Suomenmestaruuksista siis pukkaa. (Ollaan me tässä välillä leireilty ja toko-suomenmestiskisailtukin - mistä jäi muuten kunnolla skeidanmaku suuhun - mutta ei siitä sen enempää. Ehkä jos myöhemmin viitsin niin julkaisen omat ajatukseni tästä koko koiraharrastuksesta. Varsinkin toko-sellaisesta.)

Meidän äiti se sitten luotti Merkkaan niin kovin, että ilmoitti hänet kisaan mukaan. Jos en olisi niin p.a. olisin teettänyt meille kisapaidan, jonka selässä lukee "sponsored by äiti" - tai kuten Satsu ehdotti "mamma betalar". (Toki jos en olisi niin p.a. olisin myös maksanut oman hurttani kisankin...) Pakko se sitten oli lähteä ja vähän treenatakin. Jälkihän on mulle tosi mieluisa laji, vaikken siitä vieläkään juuri mitään tajuakaan, koska sitä voi tällainen epäsosiaalinen, treeniporukoihin kelpaamaton hylkiö harrastaa ihan yksinkin. Ja sitten vielä kävi niin mukavasti, että Pursiaisen Pia lainasi Tuplan Elinalle tarkoituksena pistää Elina kisaamaan sen kanssa SM:eissä, joten kerrankin mulla ja Mervillä oli jälkitreeniseuraa. Viime vuoden SM-jäljellä vemmeltäneestä marjastajapapasta sisuuntuneena päätin sitten siedättää Merkkaa harhajälkiin (tämä on se pahin koulutusvirhe jonka olen Mervin kanssa tehnyt: jos näen, että metsässä on ollut joku, olen jättänyt jäljen ajamatta) ja Elinan kanssa tallattiinkin toisillemme harhoja: välillä jäljet ristesivät metsässä ihan kunnolla. Paras oli se kerta, kun toinen kiersi kallion myötä-, toinen vastapäivään ja vielä ajettiinkin jäljet samaan aikaan niin, että Merkka ja Tupla lähes törmäsivät toisiinsa (ja kumpikin selvitti jäljen kunnialla <3). Esineruutua tehtiin ehkä joku viitisentoista kertaa?! Ja tottista - jota mun ihan oikeesti-oikeesti piti tehdä paljon tein melko vähän ja se vähäkin vain nosti Mervin virettä.

Mervin jäljet menivät vaihtelevasti. Joka kevät on aina sama juttu: alun kepit jäävät kun on niin kova hönkä etiäppäin. Tänä vuonna sitä ekan kepin syndroomaa tosin kesti pitkälle heinäkuuhun... Muutenkaan kepit eivät kovin kaksisesti nousseet, vähän huolimattomasti sieltä täältä. Paras oli ehkä Anun kevään Jämijärven leirillä tekemä 600 m:n ja viiden(?!) kepin jälki josta Merkka teki lähes kilometrisen nostamatta kepin keppiä... Harhoja se oppi sietämään vaihtelevasti, mikä toki oli parannus siihen vielä viimevuotiseen tilanteeseen, jolloin joka jälki kosahti harhaan. Terttu muuten on tehnyt sekä suunniteltuja että randomharhoja jo nyt, ja selvittää ne superpaljon paremmin kuin äitikoiransa. Jotain minäkin siis opin taipaleellani jälkikoiran kouluttajana, wuhuu. 

Viimeinen viikko on yleensä sellainen, että vain rentoudutaan ja otetaan ehkä jotain pientä. Viikko ennen SM:eitä oltiin Kankkulassa vuotuisella Tending-leirillä, jossa Merkka teki n. 350-metrisen, kolmen kepin jäljen, josta suoriutui vallan mainiosti. Jokainen järkevä harrastaja jäisi hyvillä mielin odottamaan skaboja, mutta enhän toki minä. Seuraavana päivänä treffattiin Elinan kanssa helteisessä Lapinkulmassa jäljestyksen merkeissä ja Elina tallasi Merkalle vajaan kilsan jäljen, josta se ajoi suurimman osan hienosti, mutta järkyttävä kuumuus ja marjastaja saivat sen sekaisin juuri ennen viimeistä keppiä ja mie vain sain päähäni, että sen on nyt ihan pakko selvittää se loppu ja nostatin jälkeä uudestaan ja uudestaan ja lopulta kävin jo autollakin Elinalta kysymässä kepin paikkaa ja aivan järkyn taistelun jälkeen sain kuin sainkin Merkan nostamaan jäljen ihan lopusta uudestaan ja se keppikin sitten löytyi. Ja voi Luoja että se koira oli katkipoikki. Ihan piipussa. Eikä todellakaan tajunnut mikä oli homman nimi. 

Sen jälkeenhän oli toki pakko mennä tekemään korjaussarja, ja koska olen tyhmä, tein janan, n. 70 m:n jäljen ja siihen harhan. Se harha oli Tepan jälki, joka ajettiin vähän ennen. Ja btw. Tepa selvitti sen ihan sairaan hienosti. Mutta Merkkapa ei. Se ihan onnessaan vaihtoi harhaan, jäljesti sen n. parisenkymmentä metriä loppuun ja, no niin, voi paska. Nooh, mitä tekee tämä Ajatusten Kymijoki: no ajattaa sen jäljen tietty uudestaan. Ja tämä oli Mervin elämän paskin jälki: ensinnäkin, se oli niin epävarma (siitä edellispäivän disaasterista johtuen), ettei meinannut lähteä janalle enää uudestaan, sekä harhalle tultaessa yritti taas sinne. Kun estin sitä (kaikkien jälkiperiaatteideni vastaisesti just tälleen pari päivää ennen vuoden pääskaboja), se pysähtyi ja katsoi minua, että mamma mitä mie nyt teen. Ja sitä se ei ole ikinäkoskaan ennen tehnyt, alentunut kysymään multa neuvoa jäljellä (fiksu koira, suom. huom.). Tunsin paniikin vain nousevan, mutta pysyin kylmänviileästi paikoillani enkä tehnyt mitään. (Tai sitten multa vain loppui toimintakyky...) Mervi ratkaisi tilanteen itse, lähti hitaasti ja epävarmasti jatkamaan omaa jälkeään, ja kun tajusi tehneensä oikean ratkaisun, lähti rynnimään ihan onnessaan loppua kohden (jonne btw. olin unohtanut laittaa sellaisen pikkuseikan kuin kepin!)

Seuraavana iltana tein Merville vielä pikku korjausjäljen lyhyellä janalla, ja tämä meni aivan superhienosti! Nyt oltiin siis keskiviikossa. Tähän olisi hyvä lopettaa ennen SM-skaboja, eikö?

Torstaina ei ehditty tekemään mitään. Onneksi.

Ja sitten perjantaina, siis sinä päivänä kun ne kisat alkoivat, päätin tehdä Merville vielä treenin. Samaan tapaan kuin keskiviikkona lyhyehkö jana ja pikku jälki ja tällä kertaa jopa se keppi siellä lopussa. Ja ihan tuossa meidän Marjokankaan metsikössä, jossa jäljestellään tosi tosi usein. Kun oli aika ajaa jälki, en löytänyt janamerkkiä mistään. Ajattelin, että se on vain irronnut puusta, joten lähetin Mervin. Ja Mervihän lähti. Se juoksi luotisuoraa ja juoksisi varmaan vieläkin, jollen olisi sitä pysäyttänyt. Se ei nostanut jälkeä! Tässä vaiheessa olin ihan, että nonni, ei lähdetä kyllä minnekään. Yritin vielä nostattaa jälkeä toiseen suuntaan, mutta ei sitten mitään reaktioa. Ei siinä auta kuin poistua metsästä, ja poistuessani näin sen janamerkin öbaut 50 metriä sivussa siitä mistä Mervin lähetin!!! Siis voi elämä, miten joku oikeesti voi olla niin idiootti?! Noh, pistin Merkan sitten menemään ihan oikealle janalle ja se nostikin jäljen ja kepinkin. Voitte varmaan kuvitella mikä fiilis on lähteä kisoihin kaiken tämän jälkeen?!!

Paljon kritisoitavaa ei järjestelyissä ollut, mutta nämä pienet kentät...

Lähdettiin kuitenkin. Elina ja Tupla tulivat meitä puolen päivän aikoihin hakemaan. Koska kisapaikalle oli meiltä vain noin sadan kilometrin matka, oltiin molemmat tehty päätös yöpyä kotona. Pesunkestävä Peräkylän pessimisti näet ajattelee asian niin, että sitten kun ei kuitenkaan pääse maastoon, niin on ihan turhaan maksanut yhden yöpymisen liikaa. Perjantaina oli eläinlääkärin tarkastus (jonka Merkka läpäisi saatesanoin "Onpa sinulla sydämellinen koira"), avajaismarssi ja viiden minuutin kentään tutustuminen. Merkalle otin pikku seuruun, jäävät niin että palkkasin asennoista sekä telineet, jotka mikroskooppisen pienistä kentistä johtuen olivat aivan todella lähellä toisiaan ja koska heitin kapulan aivan miten sattuu, se joko lensi ulos kentältä tai sitten väärän esteen taakse, mistä johtuen Mervi teki ratkaisun tehdä estenoudon palautuksen hypyn kautta. Koska Tupla tahollaan päätyi tasan samanlaiseen ratkaisuun, päädyttiin Elinan kanssa vielä iltamyöhällä tottiskentälle estetreeneihin. Ja minä kapulanheittotreeneihin. 

Avajaisia odotellessa

Lauantaina meidän tottisten arvoioitu alkamisaika oli 8.30, joten hyvissä ajoin aamulla lähdettiin köröttelemään kohti Jokelaa. Paikan päällä olikin yllätys, kun meidän tottispari olikin eri kuin piti ja sen sijaan että Mervi olisi ensimmäistä kertaa elämässään päässyt ensin suorittamaan, se joutuikin taas ensin paikkamakuuseen. Lisäksi olisin mieluummin halunnut toiselle kentälle, koska siellä oli mulle tutummat tuomarit (Santikko ja Peuhkuri), jotka ovat tykänneet Merkasta. Toki meidän kentän Häkkinen oli mulle myös tuttu, mutta se toinen tuomari Jouni Nummela oli aivan uusi tuttavuus. Lisäksi minua jännitti ihan sikana se kapuloiden heitto ja juuri ennen suoritusta alkoi oksettaa. Istuskeltiin sitten Elinan kanssa omaa vuoroa odottelemassa, kivasti oltiin molemmat samaan aikaan kentällä ja vielä molemmat ensin paikallaolossa - ja Merkka, mun kiihkeä kisakoira, jolla on aina muurahaisia pöksyissä ennen omaa suoritusta, makasi silmät ummessa mun jaloissa! Olin ihan, että wtf, tuliko siitä nyt yhtäkkiä laama?!!! 

Viittiskö sitä nyt....

No ei tullut ei. Meidän pari oli saksanpaimenkoirauros. Ilmoittautumisen jälkeen vein Merkan paikkamakuupaalulle, mennessään se vingahteli ja yritin katsoa sitä tuimasti että se hiljenisi. Yllätys oli melkoinen, kun lähdin hakemaan Merkkaa, ja se makasi ihan suorassa kohti piiloa! Tätä on treenattukin toki, mutta kun se niin rakastaa katsella tottispariaan ja tämä kun vielä metelöi noudot plus että kaatoi hypyn ja sai uusia sen, mikä on Merkasta mitä parasta viihdettä, joten ajattelin, että se saattaisi ottaa sen mukavimman katseluasennon eli kääntyä vinoon ja vetää etujalat kropan alle, mutta tällä kertaa se siis oli nätisti. Arvosana erinomainen.

Seuraamisessa Merkka vähän äänteli ja alussa pikkaisen edisteli, korjasi sitten takaisin tullessa paikkansa, mutta vähän joutui tanssahtelemaan sakarassa (jota en kentän pienuudesta johtuen voinut tehdä koeohjeen mukaisesti). Tuomari kehui seuraamista kovasti, tämä erinomainen. Istumiseen olin tyytyväinen, tämä myös erinomainen (mun palatessa käänsi päätä nopeasti oikeaan ja vasempaan, tästä Vesse on rokottanut aiemmin, en tiedä huomasiko). Maahanmeno ja luoksetulo tosi nopea ja napakka (ei edes tällainen persjalkainen hukkapätkä mahtunut tekemään kokonaisena), myös erinomainen, samoin seisominen. Vielä viime vuonna sen PK-seisominen oli löysä, mutta nyt se tekee koko kropalla ihan lukkojarrutuksen, sivusilmällä joskus luulen, että menee maahan asti kun käyttää niin voimaa. Ja voi elämä että se juoksee luoksetulot.

Ainoa tottiskuva meistä

Ja sitten ne kapulanheitot. Ihan reteesti otin tukijalan käyttöön ja linkosin sen kaksikiloisen noin kolme metriä vasemmalle. Kysyin tuomarilta onko heitto riittävä vai uusinko, ja hän katsoi säälivästi mun keitettyä bucatinia muistuttavia käsivarsia ja ajatteli varmaan, että ihan sama uusiiko tuo muija heiton eli ei, ei se ikinä saa sitä sitä vaadittua kymmentä askelta lentämään, joten hyväksyi heiton. Mervi toi kapulan tosi sähäkästi, tämä myös heitosta huolimatta erinomainen. Metrisen taakse sain kapulan lentämään ja Mervi teki elämänsä parhaimmat ja ilmavimmat hypyt, jee! Erinomainen. Estenoudossa kapula sitten lensi taas jonnekin etuvasemmalle eli metrisen taakse, mutta en nähnyt sitä ja pistin Merkan hakemaan, joten se ihan odotetusti tuli hypyn kautta takaisin :( Tästä minua molemmat tuomarit ripittivät, mutta no can do. Ehkä mie nyt opettelen heittämään. Puutteelliseksihan se meni. Eteenmenossahan Mervillä on ollut ongelmia kokeessa, se on mennyt joko tuomarin käskystä maahan tai sitten ihan itse ilman mitään käskyä, joten tänä vuonna olen antanut sen juosta paljon pallolle. Kerran kokeilin maahanmenoa enkä saanut kolmannellakaan käskyllä menemään, joten ei ollut mikään ihme, ettei se nytkään mennyt ekalla. Tokalla sentään onneksi. Tuomari kiltisti sanoi, ettei se kuullut ekaa käskyä, mutta kyllä se mun karjaisu tuli niin peräsuolen pohjasta asti, että kyllä se kuuli. Tästä taisi saada vielä kuitenkin erittäin hyvän?! Ja kehut myös valmistavan osuuden seuraamisesta, joka kyllä mun mielestä oli ihan paska. No mutta hiljaa paikallani seisten otin vastaan arvostelut ja kaikki pisteet mitä saatiin, ja niitä tulikin sitten se 91,5, mikä on ihan kivasti kalliilla estemokalla ja sillä lisäkäskyllä. Ja koska meidän jälkeen oli menossa enää yksi koira, oli kentältä poistuessa jo varmaa, että maastoon oltiin menossa, samoin kuin Tupla 92:lla pisteellä. Hyvä myö! Päivän parhaat tottispisteet ja samalla kansallisten parhaat suoritti Hanna ja veli Hui, hienoa! Merkkari sijalla neljä Huin, Kallikosken Markon Unton ja Tuplan jälkeen. Hyvistä asemista siis lähdettiin, ja tällä kertaa tottiskenttien välistä eroa ei huomannut lainkaan (tai siis en minä ainakaan enkä kenenkään muunkaan kuullut asiasta mainitsevan), vaan tuntui, että tuomarilinja oli molemmilla kentillä melko samanlainen ja se on hyvä se.

Sitten vain tuntikausia odottelemaan maastoarvontaa tai lähinnä maastoinfoa. Katseltiin IPO-koirien suorituksia ja seurusteltiin tuttujen kanssa, kiva toisaalta että ehti vähän kisaturistiakin leikkimään. Yhden jälkeen lähdettiin sitten ajelemaan kotiin päin ja haettiin huoltikselta meille tsemppimusaa viidellä eurolla: Frederikin suurimmat hitit. Tästä lähtien Peräkylän pessimistien tsemppikarjahdus onkin sitten HU! HA! Mietin vielä illalla kotona, että pitäisikö sitä käydä vaikkapa pieni jälki tallaamassa, mutta jokin pieni järjen ääni olkapäällä kehotti minua nyt ihan vain lenkittämään koirat ja menemään saunan kautta nukkumaan.

Sunnuntaiaamuna viiden aikaan lähdettiin sitten peräkanaa ajelemaan kohti maastojen kokoontumispaikkaa Porvoon Shelliä. Mukavasti jännitys kipristeli mahan pohjassa ja niinhän siinä sitten taas kävi, että jännitys ja kahvi yhdistettynä suolivammaan saivat vattan taas niin kuralle, että ajattelin taas miten hyvä se oikeastaan on, että Merkka on jälki- eikä hakukoira, sillä jos yht'äkkiä tuntee tuskan parahduksen suolistossaan, ei siinä hakuradan keskilinjalla oikein voi tehdä asialle mitään. Jälkiarvonnassa meille jäi jälki nro 11, mikä tarkoitti parin tunnin venttailua metsässä. Maastot olivat olleet pari viikkoa puomien takana, joten marjastajia ei ollut odotettavissa. Muutenkin maastot olivat hyvät ja meistä jälkiporukasta pidettiin hyvää huolta, hienosti pelasi tämänkin osalta järjestelyt :)

Odoteltiin osan aikaa muutaman auton - ja ylituomari Kurosen - seurassa metsätiellä, ja viimeisen tunnin yksin PK-lehteä lukien (aika harvoin tulee kaikki koetulokset luettua ihan ajatuksella läpi) ja paniikinomaisesti liinaa suoristellen ja vermeiden mukanaoloa varmistellen. Tuomari Peuhkurin saavuttua jouduin vielä seisoskelemaan viitisen minuuttia jäljen vanhenemista odotellen enkä oikein tiennyt laitanko Merkan takaisin autoon vai en... (Laitoin sitten ja maltoin pitää sitä siellä 3 minuuttia). Jana oli hiekkatien reunasta ruohikkoista rinnettä ylös metsään (näin takamerkin vasta lähetettyäni koiran) ja Mervi ampaisi kuin lehmä makuulta ilman mitään huonoja fiiliksiä niistä viimeistely"treeneistä", lähti takajäljelle, ja käännettyäni sen ampaisi matkaan niin, että mulla oli oikeesti vaikeuksia pysyä pystyssä sen perässä. Ensin tuli terävä kulma, ja siitä hetken päästä ensimmäinen keppi. Sitten jäljestettiinkin tovi sun toinen ilman kepin keppiä. Tultiin hiekkatien reunaan, tässä Mervi ensin lähti vasemmalle ja sitten kuitenkin oikealle, ja koska niitä keppejä ei noussut, olin lähes varma, että nyt on viime vuoden toisinto taas, vaihtanut jonkun random-hörhön jäljelle. Välillä näin rutikuivassa sammaleessa jotain jälkiä, eli selkeästi me ihmisen perässä oltiin. Tultiin suolle, jonka välistä meni kapea kuivempi kaistale (ja tässä Merkalle vähän kredittiä, ei mennyt uimaan eikä minua uittamaan), sen jälkeen suopursua ja nyt oli jo tunne, että ollaan menty kohta kilometri ilman keppejä, joten yritin katsella maahan mennessäni ja epäluottamuslauseena Merkkaa kohtaan nostin jopa pari oksankappaletta itse todetakseni ettei ne ollut niitä keppejä...

Jonkin ajan päästä Mervi sitten nosti kepin - mun arvion mukaan nelosen tai ainakin kolmosen. Huh, jäljellä siis oltiin eli oli toiveita joskus löytää sieltä poiskin. Sitten nousi kolmas keppi ja jonkin ajan kuluttua tultiin paikkaan, jossa Merkka vain tarkensi ja tarkensi. Maassa oli punainen krepinpätkä, joten sanoin Merville, ettei siitä tarvi välittää, laitoin sen taskuun ja kehotin jatkamaan. No, Mervihän jatkoi, mutta pari metriä jäljestettyään kääntyi takaisin ja kävi noukkimassa kepin. Hyvä tyttö :) Jonkin ajan kuluttua tuli taas keppi, ja koska se oli viides ja oltiin vielä ihan korvessa, tiesin, ettei yhtään välikeppiä olekaan jäänyt. Katsoin kelloa. Aikaa oli mennyt 12 minuuttia, ja Mervi oli ihan puhki. Vaikka olin juottanut sitä kepeillä, sen kieli roikkui miltei maassa asti ja keppikään ei meinannut enää suussa pysyä. Sanoin Merville, että nyt levätään vähän, istuin kivelle ja mietin, että nautitaan nyt. Edessä oli vain ohuen jäkälän peittämä kallio, ja ajattelin, että jos Mervi nyt hukkaa jäljen kun ne kalliot sille on niin vaikeita, niin fiilistellään nyt tätä hetkeä ennen kuin kosahtaa.

Jaksaa, jaksaa <3

Jatkettiin sitten kallion reunaa ja jonkun ajan päästä nousi kuudes keppi, jee!!!! Merkalta vermeet pois ja tielle, jossa ei näkynyt keppien vastaanottajaa. Mun hyvin epäluotettava suuntavaistoni käski lähteä tietä vasemmalle, mutta käveltyäni reilut puoli kilsaa tajusin, että ei hemmetti, me ollaan ihan väärässä paikassa. Soitto ratamestarille, joka otti keppien löytymisajan talteen ja u-käännös kohti oikeaa vastaanottopaikkaa. Matkalla ohitettiin vielä meidän janankohta, josta piti sitten ottaa kuvakin kaikkien kuuden kepin kanssa.

Merkka ylpeänä esittelee saalistaan <3

 Kaikkinensa aikaa meni parisenkymmentä minuuttia. Ja Mervi oli kyllä antanut kaikkensa. Auton (nyt mulla on nimittäin Auto, ei ooppelia. Narrasin. On Foordi.) lämpömittari näytti 31 astetta. Juotin Mervin, laitoin sille kylmän froteepyyhkeen niskaan ja kävelytin sitä jonkin aikaa, sitten ilmastointi täysille ja kohti esineruutua. Jälkipisteet oli jo tulospalvelussa, takajäljestä oli otettu se kuusi pistettä, eli jäljeltä 164.

Kepit on palautettu, yksi este vähemmän tiellä kohti mestaruutta

Esineruudussa oli vajaan tunnin odottelu. Mervi todellakin oli mennyt niin täyttä hönkää, että kaikista viilennyksistä huolimatta läähätti vielä ihan simona vaikka esim. veli Hui, joka siis lähti 40 minuuttia myöhemmin jäljelle, oli jo ihan cool. Ajattelin, että nyt ei kyllä nouse esineen esinettä. Varsinkin kun kuulin just ennen meidän vuoroa, että vain yksi koira kymmenestä on nostanut kaikki, ja Tupla oli keskeyttänyt satutettuaan itsensä keppiin (ei onneksi vakavasti). Esineruutu oli rinnettä ylöspäin, oikea kulma kallion päällä, harvaa puustoa ja ruohikkoa, ilmeisesti hakkuuaukea. Merkka lähti taas itseään säästelemättä kuin nappi housuista, ekat pari pistoa ilman esinettä, sitten nosti kännykkäkotelon takaa keskeltä. Mun mielestä oli ekalta pistolta palattuaan reagoinut edessä vasemmalla esineeseen, joten lähetin taas vasemmalle, ja Merkka toikin vasemmasta takakulmasta esineen (sukka? En muista). Sitten lähettelin sitä diagonaalisesti kulmasta kulmaan (en itse sinne kalliolle viitsinyt lähteä kipuamaan) ja sitten omaa omituista haravasysteemiäni käyttäen etureunat ja sieltä se sitten nousi vasemmalta edestä se kolmaskin esine! Koko ajan pelkäsin ja samalla toivoin että aika loppuu. Pelkäsin tietysti, ettei Mervi ehdi löytää esinettä ja toivoin samalla, että aika loppuu ennen kuin Mervi juoksee itseltään jalat alta. Aikaa jäi kuitenkin vielä minuutti. Tuomari (Santikko) ihan ääneen ihmetteli mun tapaa suorittaa esineruutu, ei kuulemma moista ole milloinkaan nähnyt. Mutta että ihan sallittua kuulemma. Pisteen otti pois esineiden löysästä pidosta (toinen oli niin puhki, ettei voinut läähättämättä niitä tuoda) ja kritiikkiä että ei ehdi haistamaan siinä vauhdissa. Mutta että kun haistaa niin hyvin tarkentaa ja tuo. Esineistä siis 29. Tällä Mervi varmisti itselleen mitalin. Huima tunne <3. Ajaessani kisakeskusta päin laskeskelin, että hopeaa tulee vähintään, ainut joka voi mennä meistä vielä ohi on Hui, jonka siis pitää saada esineistä täydet.

Merville vain yksi esineruutu muiden joukossa
- mulle vähän enemmän :)

Kisakeskukseen saavuttua puhelimeen alkoi tulla onnitteluja ja parkkipaikalla Elina ja Pia syöksyivät halaamaan - kultamitali oli meidän! Itse en sitä uskonut ennen kuin tulokset olisivat netissä (ja nyt tuntuu etten usko kuin vasta sitten kun itse omin silmin koiranetistä luen). Pari tuntia ehdittiin patsastella ennen palkintojenjakoa ja niin olen hymytön ja ankea ihminen, että hilpeyteen tottumattomana mulla oli jo ennen kun kisat päättyivät leukalihakset krampissa hymyilemisestä. Voi elämätä.

Hienosti menivät kisat Mervin velipojillakin; Huille jäljen pronssia ja Hiskille haun pronssia (Kaarinan kisahermot ovat kyllä ihan jäätävät, mutta pakko kai ne on ollakin jos arpoo itselleen aina viimeisen starttinumeron...). Tupla oli upeasti neljäs ja meidän Merkasta, Hiskistä ja Tuplasta koostunut joukkueemme kolmas. Mervi sai lisäksi vielä parhaiden maastopisteiden kiertopalkinnon, joka on kiertänyt jo vuodesta 1966! Oikeasti inhoan kiertopalkintoja, mutta tuossa on jo upeasti historian lehtien havinaa. Ja Mervihän nyt sitten ilmeisesti pääsee edustamaan Suomea Pohjoismaiden mestaruuskisoihinkin, ja näitä kisoja mie jo innolla odotan. Tätä tunnetta mulla ei enää vuosiin olekaan ollut.

Peräkylän pessimistit goes Tracking - HU! HA!

Huisku ja Merkka suunnittelee pentuetapaamista Jämijärvelle ;)

FI TVA FI KVA M-14 JK3 

Mervi on kyllä upea koira. Vaikka se on pieni, se tekee kaiken niin suurella moottorilla ja sydämellä ja tämä viikonloppu sen taas todisti, että sillä on niin järkkymätön työmoraali, että se oikeasti antaa kaikkensa aina. Se murisee ja kiroilee korkeille esteille ja isoille kapuloille ja rynnii jäljellä apinan raivolla kuumuudesta välittämättä. Sen tottis on ihan samanlainen oli sitten 30 astetta lämmintä tai pakkasta, se vain tekee. Jo nuo meidän ei-niin-putkeenmenneet viimeistelytreenit osoittavat, että tällaisesta epäreilusta, epäjohdonmukaisesta ja kädettömästä ohjaajasta huolimatta tuo pieni työmyyrä kykenee olemaan Suomen paras jälkikoira. Mihinkä siitä olisikaan jos sillä olisi arvoisensa ohjaaja?!

Hyvä meijjän joukkue! Team LOL

Nyt pidetään pieni hengähdystauko jäljeltä (olen tosin jo veistänyt meille pari isoa loppukeppiä à la NOM:mit ja harjoitellut kapulanheittoa koska NOM-säännöissä ei puhutakaan yhtäkkiä enää mitään kymmenestä askelesta vaan METRISTÄ!!!). Vastoin tapojani aion fiilistellä Merkan voittoa, sillä vaikka yleensä olen vaatimaton ja ennemmin mitätöin itseäni ja koiraani, niin nyt ripustin Merkan kultamitalin Mondeon taustapeiliin, jossa se mukavasti kilisee joukkuepronssia vasten ja aion sitä siinä jonkin aikaa pitää roikkumassa.

Olen myös hyvin otettu niistä kaikista onnitteluista, joita ollaan saatu, ja haluan vielä näin blogissakin kiittää meitä tällä matkalla auttaneita; Elinaa lukuisista jäljistä ja esineruuduista (kyllä kannatti tahkota sitä etureunaa ja vasenta takakulmaa!) ja meidän lähes ainoasta tottisparista, Martinpuron Tarjaa (joka on esim. tänä vuonna tallonut Merkan virallisesti pisimmän jäljen, kilometrisen... Hups...), meidän hakuryhmää esinetreeneistä... Ja jos joku ihan oikeasti jaksoi lukea tänne asti, niin tilaisuuden tullen tarjoan oluen. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin...

Jaa niin tuo otsikko? Hämmästelin miten voi voittaa mestaruuden vaikka tottiksessa tuli pari virhettä ja jäljellä vielä takajälki... Reetta siihen sitten totesi, ettei tarvi olla hyvä voittaakseen. Riittää, että on vähiten paska.

Jippikay-jei-hei-hei sä tsiigaat voittajaa