Tokoa, nenäjuttuja, Tertun pennut ja muita kuriositeetteja

Olen ihan otettu, että moni on pyytänyt blogin päivitystä. Sellaisetkin, joiden en edes tiennyt tätä lukevan. *punastumio* Mitään maata mullistavaa tai sellaista, minkä olettaisin ketään kiinnostavan, ei kyllä ole tapahtunut. Jonkun verran ollaan treenattu, enemmänkin voisi.

Aika harvoin pääsee näkemään omassa pihassa

Tokoa ollaan tehty taas eri porukoissa. Ollaan Elinan kanssa jopa tosi tosi reippaana oltu  Lahdessa hallilla ennen aamukasia?!! Näistä treeneistä ei jälkipolville ole jäänyt mitään kerrottavaa - mutta kerron nyt kuitenkin. Mervillä kun oli synttärit, päätin että se saa tehdä tosi kivat ja rennot treenit eikä turhia nipoteta. Oltiin meidän hakuporukan kanssa Korkeavireellä. Kolme koiraa treenasi kerralla, ja niinpä sattuikin sillä tavalla, että Riikan Velmun ohjatun kapulat olivat siinä Mervin ruutuunmenomatkan varrella niin, että oikea kapula oli lähes ruudussa ja Mervi teki ruutua. Koska Merkka tietää, ettei niitä kapuloita saa ottaa, se vähän väisti niitä ja meni ruudussa tosi huonoon paikkaan, vasempaan reunaan vallan. Koska olen rutinoituneesti tiukkapipomoodissa Merkan kanssa treenatessani, otin liikkeen uudestaan. Tällä kertaa Mervi jäi liian eteen. Sydämen ääni olkapäällä sanoi, että etkö muka muista, sillä on synttäritreenit ja kaikki piti olla kivaa ja onnistua (ja jotkut ihan alvariinsa treenaa silleen...?! Ei ummarra mervinomistaja tämmöistä...). Se pieni järjen ääni yritti toisella olkapäällä piipittää, että nyt ei kyllä Mervin kanssa noin voi tehdä ja että kandeisko nyt ajatella, mutta se paljon kovempi sydämen ääni vain huusi korvaan, että synttärit, kivaa, hyvä mieli, onnellisuutta, positiivista energiaa, rauhaa ja rakkautta. Järjen ääni tyytyi hiljaa mutisemaan, että noh, niin makaa kuin petaa. Ja hyväksyin sen vähän sinnepäin -ruudunpaikan.

Sitten otettiin ohjattu, jossa Mervi päätti ottaa keskikapulan. Se ajatteli, että jos nyt ruudussakin saa mennä ihan mihin tahtoo, niin kai nyt kaiken logiikan mukaan ohjatussakin saa ottaa just sen kapulan minkä haluaa. Ja me väännettiin. Ja väännettiin. Pelkäsin jo, että halliaika loppuu, että pitääkö mun synttäreistä huolimatta vallan suuttua... Mutta kai se Mervkin sitten tajusi, että on ehkä vähän överiä nyt kyllä yrittää sitä keskikapulaa (ehkä kymmenen yrityksen jälkeen, mutta kuitenkin!) ja päätti sitten hakea sen oikean, mutta rynnisti kapulalle ja antoi sille kyytiä hallin peräseinään asti, lähti tuomaan sitä minua kohti, mutta pudotti matkalla ja päätti itse vauhtipalkata itsensä jossain mun takana maassa makaavaan leluun. Jeskamandeera. Ja minä vain nauroin.

Seuraavat neljä tuntia maksettua, kallista halliaikaa käytinkin sitten Mervin kanssa ruudun paikasta neuvottelemiseen. Se järjen ääni yritti näsäviisastella jotain tyyliin niin makaa kuin petaa ja minkä taakseen jättää jne., mutta meinasi kyllä vallan epätoivo iskeä. Oikeesti, yhden kerran katsoin läpi sormien vähän... Vaati valehtelematta satoja toistoja, että sain Merkan uskomaan, että kyllä nyt on ihan pakko mennä sinne minne on aina ollut pakko mennä. Ja kyllä (kukkahattutädit lopettaa lukemisen tähän - tai jatkaa omalla vastuulla) ihan pannasta raahasin sen aina oikeaan kohtaan ja aina se itsepintaisesti meni sinne vasempaan sivuun tai vaihtoehtoisesti etureunaan. Kerran, se taisi olla kolmas treenisessio, se ihan vahingossa meni oikeaan paikkaan ja kun sanoin sille, että no niin, nyt olit toosi toosi taitava ja olin heittämässä namia siitä, Mervi katsoi minua hyvin haastavasti suoraan silmiin ja astui pitkällä ristiaskeleella sinne fucking vasempaan reunaan. Oli ihan, että jaa, mä oon tässä nyt tuntikausia vääntänyt ja ihan kokonaisen kuivahtaneen Frolicin meinasit palkaksi antaa?! Kolmen tunnin työstä?! Gimme a break (ts. ball)! Ja sen jälkeen vielä ainakin tunteroinen väännettiin... Mutta minä voitin! 

Tarja Martinpuro seurasi yhtenä keskiviikkona tätä meidän vääntöä, ja seuraavana keskiviikkona kun taas treenattiin, niin sanoin että Merkka ottaa kokonaisuutta, neljä liikettä ja Tarja saa päättää mitkä. No, sehän päätti että aloitetaan ruudulla, ja niinhän me aloitettiin ja ihan pientä voitonriemua tunsin kun Tarja varmaan ajatteli, että kattotaas miten tytön käy ja minä vain pokkana lähetin Mervin sinne ruutuun ja se yhtä pokkana meni sinne ja tehtiin liike loppuun ihan kuin se olisi ihan pässinlihaa :-D Mutta että kyllä minä joskus toivoisin vähän helpommalla pääseväni. Mutta samalla mun täytyy kyllä ihailla vähän tuota Merkka-Petterin asennetta. Kyllä sillä on pokkaa. Ja mitään et kyllä ilmaiseksi saa. Eikä aina tartte olla kivaa. Jotenkin sopii mulle kun tää elämä muutenkin on sellaista kivireen vetämistä. Olisihan se nyt ihan epäloogista shaibaa että edes se mukavaksi ajanvietteeksi tarkoitettu koiraharrastus olisi iloista ja rentouttavaa...?!!! (Terttu tosin yrittää lanseerata tätä ajatusmallia, mulle tulee varmaan kaiken muun kuuppahäikän lisäksi vielä jakomielitauti noiden kanssa...)

"Tämä asia painetaan sitten villasella. Villasella painetaan. Sormien läpi katsotaan tätä sitten. Koirana veräjästä pääsen minä tästä. Veräjästä singahtaa koira ruutuun. Villaisella painettu koira. Sormien läpi näkee sen villasella painetun koiran kun se menee sieltä veräjästä ruutuun. Villakoira menee. Sen näkee sitten silmällä siitä. Ei nääkään lääkkeet toimi. Kaikki lääkitys on ihan puhdasta scheissea. JUMALAUTA!"

Mä kyllä kiltisti tepastelen mihin mamma käskee

...siitä kun voi saada vaiks lelun :-)

Hakutreeneihin tuli pikku huilitauko kun sitä lunta vain tuli ja tuli ja tuli. Otettiin sitten ilmaisuja kentällä ja vähän metsässäkin, ja ihan oikeiden hakutreenejen pariin päästiin taas viime viikolla. Voi että oli tytöt innoissaan. Mervihän ei ole treenannut mitään hakuun viittaavaakaan (ilmaisut kentällä toimisivat sille kyllä varmaan ihan kivoina nostatustreeneinä, mutta... Ei ehkä mitään järkeä. Tosin ei meidän touhuissa ehkä muutenkaan ole... kts. yllä.) Siihen nähden Merkka pelitti kyllä ihan kivasti. Ihan perustreeni kolmella löydöllä, joista kahdessa ilmaisut ja viimeisellä suorapalkka, ainoa isompi virhe oli että oli hyppinyt Elinan päällä ekalla löydöllä ennen rullan ottamista. Terttu oli sitten kyllä melkoisen kuriton. Se oli ihan teiniasenteella päättänyt, että hän kyllä tietää missä se ensimmäinen maaimies on, ja kun se ei ollutkaan siellä, hän sitten juoksenteli etsien sinne tänne, ei totellut huutoja, päätti sitten ukon löydettyään että kun nyt tällä puolella ollaan niin hänpä tarkastaa tämän koko alueen tämän puolen nyt samalla eikä meinannut tulla pois vaikka kuinka huusin. Vähän otin tukasta kiinni ja sanoin, että on nyt kerta kaikkiaan hyi, mulla on jo yksi vaikea hakukoira, Tertun pitää olla se helppo ja kiltti. Sitten Terttu oli ihan, että aijjaa, sori, ja meni niin hienosti lopputreenin.

Noilla korvilla on kyllä turha yrittää mitään
"mä en kuullu" -juttuja

Jes, tästä se taas alkaa, se idioottihaukku ja mamman itkettäminen!

Vähän ovat enempikin tytöt päässeet nenähommiin kun aloitin geokätköilyn. Ensin ihan sattumalta semmoinen purkki, jolla oli käyty 3 päivää aiemmin sattui Tertun nenään, se oli ihan, että hei mamma täällä on joku juttu ja kehuin sitä toki vuolaasti. Sen jälkeen varsinkin Mervi on kunnostautunut kätköpurkkien löytäjänä. Hämmentävintä siinä on se, että kun se näkee, että rupean jossain metsän siimeksessä gepsin kanss pyörimään ja mutisemaan, että jossain täällä, se usein menee suoraan purkille, että tätä varmaan etsit. Ihan vapaaehtoisesti, ilman käskyjä, vain, koska se tietää mitä haluan. Hahaa, nyt se on paljastettu, se Mervin salattu, pehmeämpi puoli. Ja joka kerta ajattelen, että pitää muistaa ottaa jotain herkkuja mukaan että saa palkattua kun jotain löytävät, mutta tähän mennessä ollaan siis vain menty näin: 

Oikeastaan kaikista hämmästyttävintä on, että viimeiset kaksi purkkia ovat olleet lumen alla koko talven, viimeksi niillä on käyty viime vuoden marraskuussa. Pistää kyllä vähän miettimään, että jos koira löytää ne sen kummemmin aktiivisesti etsimättä (silleen ympäriinsä pyörimättä ja sniff-sniff-sniff-haistamatta) lähes neljä kuukautta paikoillaan maannet kovamuoviset/metalliset purkit, niin ei nyt luulisi olevan ihan oikeesti nyt kovin hemmetin vaikeaa:

Vissiin tätä etit?!!

a) löytää sieltä 100 x 100-300 m:n hakuradalta 3 kpl 40 - 120 kg hengittävää, hikoilevaa jne. ihmislihaa, jotka just on sinne menneet;

b) löytää sieltä 50 x 50 m:n esineruudusta kolme sinne justiinsa vietyä kohtalaisen kokoista käyttöesinettä, yleensä semmoista materiaalia, johon ihmisen ja edellisten koirien haju vieläpä aika hyvin tarttuu;

c) muutaman ihan reilun kokoisen puisen tunnarikapulan joukosta sen yhden ainoan, jota se oma ohjaaja (jota haistellaan enempi/vähempi 24/7) klähminyt jännityksestä hikoilevilla käsillänsä. 

Ja onhan näitä nyt muitakin; jälkikepit, tarkkuusesineet jne... Toki työtapaturmia sattuu aina, mutta ihan rehellisesti omien koirien kohdalla kyse on kyllä varmasti ainakin 90 prosenttisesti siitä, että ne on väärässä vireessä kyetäkseen suoriutumaan hommasta. Ja Mervin kohdalla se tarkoittaa liian korkeaa virettä, Tertulla ehkä enemmän sitä, että se ei ole satavarma, mitä siltä odotan. Eli väärin koulutettu, ei jatkoon. 

Minä ihan itte löysin! 

Haussa se ainakin Mervin kohdalla on selkeästi sitä, että se suorittaa niitä pistoja mulle. Sen mentaliteetti on aina ollut, että ukot nostetaan, jos ne kohdalle osuu. Aiemmin niihin siis melkein joutui törmäämään, että Mervi ne nosti, nykyään se jo hajun saatuaan jää tarkentamaan ja etsimään, mutta tuo - mitenkä sen nyt sanoisi - hallinnan ja itsenäisen työskentelyn tasapaino on siltä täysin hukassa, vaakakuppi kallistuu täysin sinne hallinnan puoleen. Oikeesti on tosi tosi hämmentävää, että justiinsa Mervin kaltaisella koiralla asia on näin, loogisempaa mun mielestä olisi, että Mervi olisi sellainen reikä päässä mamman käskyistä välittämättä ukot vaikka kiven silmästä nostava jyrä, mutta ei. Tämä hakujuttu on kummallinen kupru sen luonteessa kun se tuntuu niin päinvastaiselta sen muihin luonteenpiirteisiin ja harrastusominaisuuksiin verrattuna. Ja tämän kun opin ymmärtämään, oli maito ns. jo kaatunut. 

Sitten kun vertaa esim. Maireen tai Emmiin, mutta varsinkin Emmiin, nämähän ovat hälyryhmän pelastuskoiria evp., niin niillehän tärkeintä on aina ollut se, että se ihminen löytyy, tyylillä ei väliä. Saa jäljestääkin ja joskus se on jopa suotavaa. Kun paljon tekee partiointia ja ne lähetykset on vain siksi, että haluaa nyt ihan vain tuon ja tuon paikan tarkistaa, niin veikkaan, että koiraeläin oppiipi ihan itsekseen etsimään niitä alueita aika kattavasti. Näyttäväähän sellainen meno ei välttämättä ole kun jaksamisen kannalta vauhtia on vähempi, mutta myös se mielentila on vähemmän suorittamista ja juoksemista, enemmän sitä etsimistä. Siis nämä nyt ei oo mitään yleistyksiä, ihan omien koirien kautta reflektoin näitä juttuja. Itsepäinen ja sitkeä pitää olla ja minä ainakin olen treenannut sitä, että jos koira on hajulla ja huudan sitä kuinka lujasti, niin pois ei tulla. Ja se koirahan voi olla hajulla (esim. jäljestäessään) jo aika kauan ennen kun se varsinaisesti löytää mm:n. (Toki mulla on aina ollut se "turvasana" jota totellaan viivana vaikka löytyisi mikä Kiinan keisari sieltä mettästä, mutta nuo tavan huutelut.) Niinpä Emmi, joka on mun koirista selkeästi ohjaajanöyrin ja "kiltein" (no ok, Terusta saattaa tulla yhtä kiltti), oli just sellainen hakukoira, joka ei turhille tyhjille uponnut (sain sen PK-hakua silmällä pitäen opetettua tekemään tyhjiä, mutta ne näytti just siltä, että muodon vuoksi vähän koukkastaan), mutta sitten hyvin itsenäisesti ja pistojen laatikkomuodoista välittämättä nosti niitä ukkoja ties kuinka kaukaa mun huudoista välittämättä. PK-kokeessa se viisi minuuttia koiran poissaoloa ja täydellistä huutoihin reagoimattomuutta on btw. aika hemmetin pitkä aika. Varsinkin jos koko rataan meni se kahdeksan minuuttia... Mutta huomattavasti helpompaa on yrittää vääntää itsenäisestä, vain maalimiehiin fokusoituneesta koirasta jonkinmoinen hakukoira kun koirasta, jolle se keskilinjan itkevä muija ja ne suorat laatikkopistot ovat tuhat kertaa tärkeämmät kuin ne aina samat itsensä sinne maastoon hukkaavat uuvatit. Olkoonkin, että niillä on pallot.

 Tarinan opetus? Tepa on saanut vähän enemmän vänkyräpistoja ja pientä ylisitkeää etsimistä anteeksi kuin äitikoira. Minä luulen (tai no ainakin uskon ja toivon), että meidän yhteistyö ja suhde ihan muualla kuin hakumetsässä auttaa saamaan sen "ruotuun" jos siitä ihan kuriton tulee.

Sitten otsikon kolmanteen aihealueeseen: Päivisin Tertulla ei ole aikaa mihinkään kotileikkeihin, mutta öisin sen äidinvaistot heräävät ja jossain vaiheessa se hipsii sängystä hakemaan vauvansa nukkumaan. Se tekee sen ihan hipihiljaa, mikä sinänsä on aika kunnioitettava suoritus, koska tuo punainen vauva päästää hirveän äänen kun siihen vähänkään koskee. Yleensä huomaan vauvojen sänkyyn ilmestymisen siitä, että käännyn unissani ja lysähdän sen punaisen päälle, ja siltä pääsee kauhea rääkäisy. Se taas herättää Emmin, jolla on hirvittävä fiksaatio siihen Tertun punaiseen vauvaan, mulla on jopa video, kun se rökittää sitä, mutta en nyt julkaise sitä koska a) en tiedä missä se on b) kyllä Anja Eerikäinen haudassaan kääntyisi kun noin pahoinpidellään toista pientä. Terttu yrittää sankarillisesti puolustaa pieniään, koska siniseltä pikkuiselta Emmi on jo syönyt puolet jaloista. Minä sitten kyllä lopetan moiset nukkeleikit ja kerään vauvat pois ja Terttu tyytyy hoivaamaan Ninniä.

Toinen on liikuntavammainen ja toinen ilmeestä päätellen ehta vajukki

No tää sit niinku hoivais tätä sit

Tänne ei mitään haisevia mummoja huolita, mee muualle!

Minusta ei kukaan tykkää, aina jätetään ulkopuolelle :'(

Sellaista se, elämä peräkylillä.

Sen eessä ihmismieli antautui

Myönnän. Minäkin sorrun siihen joskus usein. Hyvin helposti jää ne ainakin omasta mielestä paskojen suoritusten videoinnit sinne kotikoneelle, kun ei itsestään ja koirastaan viitsi julkista pelleä tehdä, mutta jos nyt ottaisi suuren harppauksen mukavuusalueen ulkopuolelle ja julkaisisi tämän Mervin HK1-tottisfilkan.

Tässä näette Mervin, joka tykkää PK-tottiksesta. Se tykkää seuraamisesta, luoksetulosta ja tykkää se vähän jäävistäkin. Se tykkää jopa paikkamakuusta, jossa se kyylää pariaan, jonka suoritus on sen mielestä häntä varten järjestetty teatteriesitys. Erityisen paljon Mervi tykkää noudoista, varsinkin isoilla kapuloilla. Mutta ennen kaikkea Mervi tykkää juosta. Tässä Mervi tulee kentälle, ja ajattelee eteenmenoa. Koko kaavion sen päässä ei liiku mitään muuta kuin eteen-eteen-eteen-eteen. Lisäksi sillä taitaa olla vaikkua korvissa ihan reilusti :-D Mervinohjaajalla on tässä se oma PK-moodinsa, kovat otteet, rento meno. Vaikka Mervi näennäisesti jokusta käskyä tottelee, se on täysin omassa kuplassaan, jonne ei mervinohjaajalla ole mitään asiaa. Se ei koekentällä ole mikään kiva tunne, varsinkin kun ollaan HAKU-kokeessa, jossa tämmöinen pieni keuliminen on vasta pieni alkusoitto G-duurissa ennen The Maasto-osuutta. Tässä Mervi tosin vastoin totuttua on tainnut poistaa pari pinniä henkisestä nutturastaan, koskei ole semmoinen maanisen tahmea tiukkis, vaan selvästi jopa irrottelee ja ilkamoi - mervinohjaajan kustannuksella tietty.

Noin. Jumansviidu mitä tuubaa. Mutta kyllä minä - ikuisena positiivisuuden airuena - siinä jotain hyvääkin näen. Vaikkapa nuo noudot. Muistan kun Mervi oli nuori ja villi ja lennätti kapuloita apinan raivolla niin että tanner pölisi ja opetin sen nostamaan kapulat siististi ja useakin true-hardcore-PK-harrastaja sanoi, että eivät tule tuomarit arvostamaan, ei hyvältä näytä, mutta kyllä ne mulle nyt kelpaa. Tuomareillekin on kelvannut. Kertaakaan en ole kuullut sitä vakiofraasia "...mutta saisi ottaa voimakkaammin" vaikka siitä niin peloteltiin. Ja hei, kaikki te jotka olette sitä mieltä, että palveluskoiraharrastus on niin jäykkäniskaista, totista veivaamista, jossa miehet ja miehennäköiset naiset (lähde: Lemmikkipalstat)  pätevät, niin ei kuulkaas pidä paikkansa, MOT, sillä a) hymyilin, kohdassa 1.33; b) Vesse jammailee kivasti tuossa alussa :-D. 

Viime viikko se meni taas pitkälti lenkkeillessä. Maantantaina kävin Marjokankaalla juoksemassa ja otin Mairenkin mukaan. Oli tosi liukasta ja siksi jouduin juoksemaan aika hitaasti, joten ajattelin, että se pysyy hyvin kyydissä. Pysyihän se, mutta pahemmin se ei voi jäädä haistelemaan tai poiketa reitiltä, koska sitten se kyllä saattaa jäädä kyydistä. Ei ole varmaan kovin kivaa. Tai en tiedä onko. Tuleeko sille sellainen "ääk, apua ne jättää minut"-tunne vai ei? Kuitenkin päätin nyt ihan oikeesti, että se oli Mairen viimeinen juoksulenkki. Haikeaahan se on, yksi luku elämässä päättyy, mutta samalla sitä kyllä todellakin saapi olla kiitollinen, että melkein 16 vuotta olen saanut nylkätä sen kanssa polkuja, teitä ja puistoja. Ollaan me yhdessä kilometri sun toinenkin paahdettu menemään.

Päällikkö valvoo lumitöitä

Emmi & Sunset Boulevard

Torstaina hain meille pienen Jaakko Mervinpojan mummulaan ja Tertulle leikkikaveriksi. Käytiin ensin rivakka metsälenkki että olisivatten ehkä vähän rauhallisempia täällä sisätiloissa, mutta paskan marjat ja mansikat, kyllähän niillä virtaa riitti riehumiseen ja mitä väsyneemmiksi kävivät, sen ääliömäisemmäksi meno yltyi. Mutta oli niillä kyllä kivaa. Ja oli mullakin kivaa kun niillä oli kivaa.

Minnekäs ollaan menossa?

Ei me sitä pöytää kaadettu. Se oli PIRKKA.

Maire parka se nukkua yrittää

Lauantaiksi oltiin varattu Mikkelistä meille hallivuoro Elinan ja Satsun kanssa. Kivaa oli treenata tyttöjen kanssa se perinteinen Mervin pentujen kuvio eli kaikki treenaa samat jutut ja samassa järjestyksessä. Terttu parka oli unohtanut yht´äkkiä ihan tyystin miten kaukot suoritetaan, se oli myös niin tyytyväinen omaan seuraamiseensa, että ihan vain pariin otteeseen yritti ryövätä (tai se mitään yrittänyt, ryöväsi) lelun mun taskusta. Ja sitä saako ottaa lelun -juttua se ei sitten millään meinannut tajuta. Mutta kyllä taas olivat Mervin lapset ihania ja taitavia <3 

Söpöläiset <3 Taitavat söpöläiset <3

Sunnuntaina treenattiin ilmaisuja. Ajattelin nyt repäistä ja päästää Tepan tekemään sen elämän ekat ilmaisut metsässä, onhan sillä jo "huima" neljän ilmaisutreenin kokemus... Edettiin niin, että maalimiehet Riikka M ja Elina olivat ensin koulun pihalla, mutta etenivät siitä metsään, jossa meni polku mulle keskilinjaksi. Jottei myös muutenkaan ihan liian helpoksi olisi mennyt, sanoin että se nyt osaa mennä itse maahan näytöllä ja jos se ei heti mene, niin antaa sille vähän aikaa että itse hiffaisi sen ja ehkä oppisi nopeammin. 

Pihalla olevat ukot menivät tosi hyvin - ihan liukuen meni maahan, hyvä hyvä. Tajusin vain, että vaikka rulla kestää pomminvarmasti sen suussa, niin se lähtee suoraan ampumaan maalimiehelle kun on luovuttanut rullan, joten nyt sitten opetan sille saman tien, että näytölle saa lähteä vasta käskyllä. Jo sieluni silmin näin miten joskus kokeessa yritän jännityksestä tärisevin sormin kiinnittää näyttöliinaa, se ei ihan onnistu, mutta lukon napsahduksen kuullessaan Terttu sinkoaa kuin tykin suusta kohti maalimiestä ja minä jään kuin paska Junttilan tuvan ovensuuhun se liina käsissäni ja totean, että tuolta se tuli ja tuonne se meni. 

Metsässä Terttu yllättäen toimi yhtä hienosti kuin kentällä. Ukot tosin olivat maksimissaan 20 m:n syvyydessä ja näkyvillä, että ihan hausta nyt ei voida vielä puhua, mutta silti! Ok, viimeisellä ehti ihan vähän pussata maalimiestä ennen rullan ottoa, mutta hienosti toimi noin muuten. Ja odotti näyttökäskyä kun en päästänytkään heti menemään. Viimeisellä myös itse juoksin perässä lähes koko matkan.

Sitten käytiin vielä lenkillä Elinan kanssa ja siinä se viikko sitten olikin. Tulisi jo kesä nyt hei oikeesti.

Täällä metristen kinosten alla on meijän jälkimettä muuten!

Samanlaiset pyllyt Mikkelissä

Viime viikolla ei hirveesti kyllä treenailtu, syystä että olen niin älyttömän kiireinen kosmopoliitti, että kallisarvoinen aikani kului tasan tarkkaan sukkuloidessa huippupalkatun, erityisasiantuntemusta ja äärimmäistä lahjakkuutta vaativan työni ja kokkarikutsujen sekä muiden sen sellaisten seurapiiritapahtumien välillä plus että oman siivunsa kiireisestä ajastani vaativat tietenkin järkyttävän hyvännäköinen, rikas ja hyväluonteinen puolisoni ja kaikki muut tärkeät ja trendikkäät harrastukseni. (Tai sitten vain p.a:na ei kovin usein missään halleissa treenailla - varsinkaan yksin - eikä tuolla puoleen reiteen yltävässä lumessa mitään maastojuttuja hirveästi harrastella.)

Kyllä tämä kuntotreenistä käy

Maanantaina ei pienten kotitreenien lisäksi juuri muuta tehty, paitsi että tapahtui Suuri Draama. Terttu melkein unohti miten tunnistusnouto suoritetaan. Aivan täydellinen black out ja toimintakyvyn menetys ja taivaskin tippuu niskaan ja mitäkaikkee. Onneksi, onneksi Tepa sitten sai itsensä kerättyä ja nyt taas sujuu. On se noin nuorella koiralla vielä aika heikolla pohjalla tuommoinen osaaminen. Mervistähän tuollaista ei koskaan huomannut, sillä sitä ei koskaan ole haitannut ettei se ehkä osaa tai tajua, koska ihan sama. Pääasia että jotain tekee. Mahdollisimman nopeasti ja suurella raivolla, kyl se siitä kato.

Oh f*ck. Mitä tässä pitikään tehdä?!!!

Tiistaina käytiin Elinan kanssa treenaamassa tokoa KSSK:n vuorolla mutta siis keskenämme. Oli muuten jokseenkin nostalginen tunne, kun ne heidän rivi- tai paremminkin ympyräkoulutuksensa noudattivat aivan samaa kaavaa kuin silloin 90-luvun alussa kun itse mokomiin osallistuin paremman puutteessa. Tai ehkä heillä oli teemana retro-toko (aka näin tapat koirasi motivaation). No hyi, olenpa ilkeä *läpsäisen itseäni poskelle*. Aloittelin Merkalle sitä uutta kierto-hyppy-nouto-liikettä ja kyllä oli urautuneelle äitikoiralle vaikea tajuta kierron jälkeinen istuminen, kun taas vähemmän urautunut lapsikoira hiffasi sen suit sait sukkelaan. Tehtiin myös ruutua, jossa kulmamerkkejen virkaa toimittivat agilityesteiden numerokyltit ja Mervin kanssa otettiin seuraamista. Paljon, paljon seuraamista. Mun pitäisi nyt kyllä ottaa itseäni niskasta kiinni ja mennä Tertun kanssa avoimen kokeeseen. Tympii jotenkin kun on tunne, että niitä tylsiä liikkeitä pitäisi vähän treenata että se saisi niihin nyt rutiinia ja varmuutta, mutta mieli tekisi vain treenata niitä oikeasti vaikeita ja kivoja juttuja. Sen vähän mitä nyt yleensä mieli tekee tokoa treenata. Kuulemma nyt vain on niin mahdottoman vaikea päästä kokeisiin kun kaikki kynnelle kykenevät haluavat tuloksia ja koulareita ja sen sellaisia vielä vanhoilla säännöillä. 

Kuva on kyllä jo parin viikon takaa

Tämän reissun jännittävin anti oli kuitenkin kotimatka, kun foortissa ei palaneet ajovalot. Kiva oli maantiellä huristella menemään kun valaistulla osuuksilla jotenkuten parkeilla näki eteensä, muuten mentiin pitkillä paitsi kun tuli vastaantulijoita niin sitten mentiin vähän niinku sokkona. Onneksi mulla oli Elina repsikkana antamassa ajo-ohjeita kun hän näki sivuikkunasta tien oikean reunan. Nauratti vähän kun monet vastaantulijat välkyttivät kohdalla valoja tyyliin ootko huomannut ettei sulla ole valoja... No juu, kyllähän sen näkee. Tai siis kun oikeesti ei näe. Ei näe mitään. Aika erikoista, että vaikka en aja The Ooppelia enää, niin aina näitä pikku kommelluksia sattuu...

Keskiviikkona kolahti postilaatikkoon yllätyslahja Merville. Mari, Sirke, Tesu ja Ansu olivat ihan Ruotsista ostaneet Merkalle aivan Mervin tyylisen ketjupannan. Ihanaa, aivan älyttömästi liikutuin kun ajattelin, että ne siellä ulkomailla ovat pannan nähneet ja ajatelleet, että hei, tuollaisesta Mervi hirveästi tykkäisi ja sitten ovat sen ostaneet ja Merville lähettäneet. Varmasti nyt aina lämpimästi rinnassa läikähtää kun Merville tuon pannan laitan ja tottista vääntämään lähden, se kun ei Merkan kanssa välttämättä noin muuten kauhean rentoa tai palkitsevaa ole.

Vaviskaa pystyesteet ja kahden kilon kapulat, täältä tullaan!

Perjantaina oli taas Mikkeliin mänijöitä opiskelujen merkeissä. Päätin taas ottaa Mervin ja Tertun mukaan vaikken mitään treenejä ollut suunnitellutkaan kun mulle olisi tullut niitä kaueha ikävä. Olin varannut meille majoituksen motolla mitä halvempi sen parempi ja oltiin sitten maatilamajoituksessa, jossa luvattiin myös kotieläimiä yms. hauskaa ja Terttuhan oli ihan, että jee, hän haluaa katsomaan possoja ja kanoja nyt ainakin. Ja kyllähän Mervinkin silmissä vähän välkähti, että josko vaikka lammas...?!! Mukavasti oltiin koko rakennuksen ainoat asukkaat joten huoneen lisäksi saatiin vallata kaikessa rauhassa yhteiset tilatkin. Tertulle oli kyllä hirveä pettymys, että ainut eläin, jonka se näki, oli kissa eikä se meidän mittapuun mukaan ole mikään kauhean jännä ja erikoinen eläin. Varsinkin kun se koirat nähtyään silmät teevadin kokoisena luikki jonnekin karkuun. 

Mervi ja antelias kaula-aukko (eli huonosti
istuva BoT)

Iltalenkillä

Mä otan tän sängyn!

Ei possoja, ei kanoja - Terttu möksöttää ja uhkaa nukkua sohvalla.

Mun uusi ystävä (lahjottu juuston avulla
poseeraamaan)

Lauantaina ehdin luentojen tauolla kävelyttämään tyttöjä ympäri Mikkelin keskustaa ja täytyy kyllä myöntää, että ovatpa nuo savolaiset kyllä huomattavasti leppoisampaa ja ekstrovertimpää kansaa kuin nämä täkäläiset hapannaamat. Terttuhan on jo nyt niin iso tyttö, ettei se yritä ehkä enää tervehtiä ihan jokaista vastaantulijaa, mutta häntää nyt kyllä kuitenkin kerkiää heilauttaa kaikille. Siinä, missä tyyliin jossain tympeässä Kouvostoliitossa kansa paahtaa ohi pienestä koirasta naama peruslukemilla tiukasti eteenpäin tuijottaen, Mikkelissä monella, varsinkin seniorikansalaisella, oli aikaa tervehtiä Tepaa ja rapsutella pientä ja jäädä juttelemaan miten heilläkin on ollut koira ja onpas se nätti jne. Yksi mummo päivitteli ohi meneviä Tepaa ja Merkkaa että onpas söpöä, niillähän on ihan samanlaiset pyllyt :-D

Peräkylän turistit ry Isolla Kirkolla

Sunnuntaina oli sitten hakutreenit. Ja ne oli nyt vähäksi aikaa sitten viimeiset sitä sorttia, koska lunta oli niin paljon, että Merviä lukuun ottamatta vissiin kaikki koirat näyttivät halukkailta ryhtymään jonkinlaisiin työtaistelutoimenpiteisiin epäinhimillisiin työskentelyolosuhteisiin vedoten. Ihan hyvä opetus oli nyt vaikka Tertulle se keskustelu, jonka kävimme ("Onks pakko jos on noin paljon lunta" "On" "Ok"), mutta tarkoitushan ei kuitenkaan ole tappaa koirien motivaatiota, joten jatkamme sitten kun sääolot sen sallivat. Ilmaisuja kyllä aiomme jatkaa. 

No huhhuh, nyt hapottaapi

Vuoden obligatoorinen haamuselfie

Jaakko-poika löysi mummun metsästä <3

Käytiin sitten vielä reippaina ottamassa kierros ilmaisuja läheisessä rekkaparkissa. Terttu teki ihan hienosti - irtorullilla toki vielä, mutta selkeästi sen pikku päässä on kyllä jo kuvio valmiina. Ajattelin ottaa sille nyt jo hyvät käytöstavat mukaan, kun mulla ei Mairen jälkeen hyvin käyttäytyvää hakukoiraa olekaan ollut (Emmin tietyt maalimiehet pilasivat kun antoivat sen haukkuessa tassuilla kaivaa vaatteita mutteivät koskaan kertoneet siitä minulle - ja Mervin kanssa on ollut muunlaisia, isompia haasteita koko sen kivikkoisen haku-uran ajan, jotta olisi - onneksi aika vaatimattomaan - sikailuun kauheasti voinut puuttua). Kaksi tai kolme ekaa näyttöä maalimiehet siis käskivät Tepan maahan ennen palkkausta, sen jälkeen se meni itse maahan, kiltti ja reipas kun on <3

Minä nyt kyllä rupean taas kerran olemaan aivan kurkkuani myöten täynnä tätä talvea ja sitä (Elinaa lainatakseni) "valkoista paskaa, jota sataa koko ajan mustanaan". Tympii ensinnäkin se, että oikein mitään ei voi treenata ja lenkkimahdollisuudet ovat aika rajalliset, varsinkin mitä juoksemiseen tulee. Noh, voiton puolella ollaan. Kyllä se tästä taas varmaan.

Loppukevennys: sosiaalisen palkkauksen ydin, tähän minä pyrin Tertun kanssa :-)

Hei hei tammikuu

...ei tuu ikävä! Kiva kiva, lunta tulee lisää joka päivä niin ettei perässä pysy. Tänäänkin sain aamulla tehdä sekä omasta pihasta lumityöt että sitten tuosta kylätieltä (homma josta jotkut maksavat tienhoitomaksua - itse päätin, että kun joskus lumityöt tehdään vasta kahden päivän perästä siitä kun lumi on satanut, niin ihan oikeesti nyt hei...), koska mun pitää ajaa ylämäkeen ja olen niin monta kertaa jäänyt jumiin siihen puoliksi pihaan, puoliksi tielle... Tympii.

Onko tää nyt muka kivaa, hä?!!!

Maanantai aloitettiin reippaalla aamulenkillä, 8 km nuoskalumessa niin johan taas tiesi kävelleensä. Iltapäivästä kävin Marjokankaan rundin juoksemassa ja koska Emmi halusi niin kovasti mukaan, niin pääsi sitten sekin pitkästä aikaa hölkälle. Ihmisten ilmoille en sitä enää ole ottanut, koska jotenkin tuolla julkisilla paikoilla haluan että juoksevat kaikki mun edessä että näen ne koko ajan ja Emmi saattaa jäädä usein haaveksimaan, joten menisi vähän säätämiseksi. Tuolla metsässä sen ei niin ole väliä, koska se spurttaa minut aina kiinni omaan tahtiinsa. Ja toisekseen kun en nyt ole enää kehdannut Mairea ottaa juoksulenkeille, niin tuntuu jotenkin pahalta jättää sitä yksin kotiin, joten olen ajatellut, että Emmi voi jäädä pitämään sille seuraa. Täytyy katsoa kun lumet sulavat ja pääsee taas metsäpoluille, että ottaisi Emmin taas useammin messiin. Kyllähän minä tiesin, että jossain vaiheessa noiden ikäerojen takia ollaan siinä tilanteessa, että koko lössi ei pysty enää käymään kaikkia lenkkejä yhdessä, mutta on se kyllä kiva, että nämä tavalliset lenkit mennään koko porukalla vielä. 

Metässä olis kivempaa

Noh, justiinsa olin ehtinyt kotiin hölkältä, niin Elina laittoi viestiä että lähdenkö lenkille, ja minähän en koskaan ole sanonut ei lenkkeilylle, joten lähdettiin sitten vielä semmoinen reilun 8 km:n iltakävely, pääsi Maukka-tätikin vielä kirmaamaan :-) Hyvin jaksaa muori vielä porskuttaa 16 km:n päivämatkoja. Ja tuleehan se Emmikin ensi kuussa jo 13 eikä sille yli 20 km ole temppu eikä mikään.

Kaksi vanhaa puuta 

Tällä viikolla käytiin meidän perinteiset perjantaitreenit jo tiistaina ja myöhään illalla ja taisi kaikki ohjaajat olla vähän töttöröö jo niihin kellonaikoihin ja ainakin mun koiratkin härvelsi enemmän kuin lääkäri määrää. Terttu varsinkin. Ruudun paikka oli aivan kadoksissa, tai itse asiassa koko ruutu oli alkuun kadoksissa... Mervillä oli ruudun merkki hukassa, se kyllä ihan taas silkkaa jääräpäisyyttään oli lukinnut yhden aivan väärässä suunnassa olevan merkin eikä millään meinannut irrottaa siitä. 

Ihan hyviä oltiin, mitä se taas jurputtaa

Muuten ei tässä viikolla olla juuri mitään treenailtu, lenkkeilty vain. 

Ja köllitty kavereitten kaa

Viikonloppuna mulla oli taas Mikkeli-rupeamaa tiedossa opiskelujen merkeissä. Olin paikalla vain perjantaina ja otin Mervin ja Tepan mukaan, koska olin sopinut treenitreffit Satun ja Priiman kanssa. Tytöt olivat olleet koko päivän autossa ja minä viettänyt laatuaikaa äänne- ja muoto-opin seurassa joten meistä ei ehkä kukaan ollut ihan terävimmillään. Mervi teki vain jotain vauhtijuttuja (ruutu - ohjattu - hyppynouto) etten joudu puuttumaan mihinkään vikinöihin tms. ja loppuun idarin istumisen ja se onnistui. Terttu teki samat jutut kuin Priima-sisko (se on meidän pentueessa tapana :-D) eli ruutua, luoksetuloa, seuraamista, hyppyä (tässä kyllä siskot melko samasta puusta veistetty vähän vähemmän voisi olla Evilää ja sitten taas enempi Bubkaa niin hyvä tulisi) ja sitten vielä tunnaria ja kaukoja. Priima on niin hieno ja taitava <3 Tiedostan toki, etten ole ehkä maailman objektiivisin arvioimaan Merkkareiden ihanuutta ja parhautta ja ylivertaista söpöyttä, mutta täytyy kyllä sanoa, että olen ihan kiertoteitäkin kuullut että kivoja ovatten. Ja kyllä niitä on ihana nähdä, mummun kultia <3

The Korvat

Loppuun ehti vähän pistää ranttaliksi :-)

Tänään sunnuntaina treenattiin sitten hakua. Meidän sisukas kolmen eukon ydinporukka ei jäädy eikä huku lumeen (no Elinan ooppeli meinasi tänään kyllä hukkua), mutta nyt rupeaa olemaan ehkä lumikiintiö täynnä. Jos sitä nyt sitten vaikka siirtyisi treenaamaan ilmaisua kentälle siihen asti, että taas pääsee metsään. Mihinkään ei oikein enää pääse treenaamaan, kun tiet ovat ummessa.

Mervinaattori ei kyllä enää (toistaiseksi...?!!!) paljon jää saappaita kiillottelemaan. Tosi kätevää on yrittää itse kuvata omaa suoritustaan.

Vähän Tebaleissöniäkin :-)

Tammikuun yhteenvetoa: 

7 hakutreeniä á 3 maalimiestä ja yksi kahden ukon pläjäys, yhteensä 46 molaria

TOKO-treeniä neljässä eri hallissa (Homeetta, MAH, A-Qility, Korkeavire)

Tuntuu ettei me mitään tehty, mutta kyllähän sitä nyt jotain tuli räpellettyä.

PS.
Jos joku nyt kommentoi tuota Merkan videota että se haukkuu koko ajan niin vastaan että NO SHIT SHERLOCK?!! Enpä ole kuullutkaan, kiva kun sanoit. Olisin voinut laittaa videosta äänet pois kuten Tepalta (ihan vain siksi, että oma ääni kuulostaa niiiin dorkalta, Tepahan ei tuolla tavalla hauku) mutta enpä laittanut. Ihan yhtä kiva on ihan joka hiivatun TOKO-/tottisvideosta saada kommenttia, että mun toinen jalka on vammainen. Kiitosta vain, olen tietoinen siitäkin (btw. mun mielestä on epäkohteliasta nauruhymiöiden kera kommentoida ihmisten ulkonäköä tai vammoja), itse asiassa tälläkin hetkellä särkee lonkkaa niin etten voi sitä ihan helposti unohtaa.  Siinä yksi syy, miksen enää ole hirveästi tykännyt noita Merkan kisavideoitakaan eetteriin laittaa. Mervin piirinmestistoko julkaistiin jossain ranskalaisella tokosivustolla ja luulen, että ne kymmenet ja taas kymmenet kommentit olivatkin kauhistelua että miksei tuo separi mene minnekään paratokoihin ihmisten silmistä, hyi kauhistus. On jo kauemmin ihmetyttänyt, että ihan joka videoon on joltain (siis ihan mun tuntemalta henkilöltä) tullut kommenttia vain mun jalasta eikä puolellakaan sanalla viitattu koirieni suoritukseen, että mikä tällaisten ihmisten motivaatio on? Loukata?

Huhhuh, onkohan mulla jotain patoutumia kun joka postauksen loppuun on tullut joku paasaus :-D

Kevennykseksi vähän peace&love <3

OMG misson mun jalat?